sunnuntai 14. syyskuuta 2008

elossa

Pari viikkoa olen ollut raatona eli aivan kamalan masennuksen kourissa. Viime viikko oli pohjanoteeraus tässä masennuksessa. Olin suurimman osan viikkoa yksin kotona. Meni päiviä, etten saanut vaatteita päälleni. Haahuilin sisällä kykenemättä tekemään mitään muuta kun pelaamaan netissä mahjongia. Laitoin Hesarin tilauksen hyllylle, koska en pystynyt lukemaan mitään. Välillä keskittymiskyky ei riittänyt edes tv:n katsomiseen. Voin sanoa, että päivät olivat todella pitkiä. Olin väsynyt ja mulla oli paha olo. Ekaa kertaa koko masennushistoriassani mulla ei ollut ahdistusta, vaan paha olo, johon tosin söin opamoxia. Ehkä opamoxin vaikutuksesta alkoi myöhemmin tulla ahdistusta.

Alkuviikosta oli kauniit ilmat, mutta en saanut itseäni ulos. Muistan vieneeni roskia torstaina ja ajatelleeni, että ihana ilma, pitäisi tehdä pieni lenkki koiran kanssa. Ulos meneminen tuntui niin työläältä, etten pystynyt lähtemään. Perjantaina oli pakko mennä kaupunkiin, apteekkiin ja kauppaan. Kävin kahvilla ystäväni kanssa. Edelleen ihmisten ilmoilla oleminen tuntui ahdistavalta. Salli tuli perjantaina kotiin. Oli kiva, kun kotona oli joku. (Tytöt olivat viikon isällään ja ovat edelleen, koska eivät viitsi raijata tavaroitaan paikasta toiseen.) Lauantaina sain vaatteet päälle (Sallille tuli kaveri kylään), pikkuisen siivottua ja tehtyä kaikenlaista pientä. Olo oli ihan erilainen kuin esim. perjantaina. Tänään on jälleen ollut eilistä parempi olo.

Tunnen nousseeni haudasta, niin syvällä olin masennuksessani. Nyt tunnustelen hiljakseen omaa oloani ja mietin, mitä uskaltaisin tehdä, etten rasittaisi itseäni liikaa. Tilanteeni muuttumiseen varmasti vaikutti se, että sain olla viikon rauhassa kotona potemassa masennusta. Koko ajan elin siinä odotuksessa, että lääkkeet alkavat vaikuttaa, varsinkin tyroksiini, jonka vaikutus tulee hitaasti. Mitä ilmeisemmin alan tuntea sen nyt.

Masennuksesta voi selviytyä! :)

maanantai 1. syyskuuta 2008

sylittä

Piki kertoi blogissaan sylin ikävästään. Tunnistin itseni samasta.

Välillä ihan tekee kipeää, kun haluaisi huomiota ja syliä. Äidin syliä mulla ei ole koskaan ollut, en edes muista istuneeni hänen sylissään. (Jostain valokuvasta näin, että olen ollut joskus sylissä. Valokuvassa...) Mulla ei kuitenkaan ole mitään mielikuvaa lohduttavasta sylistä, turvallisesta sylistä. Jos joskus oli paha mieli tms. itketti, sanottiin vain, mitä siinä värnötät, mene muualle. Kun ei ole koskaan saanut lohdutusta, on vaikea hakea sitä tai suostua lohdutetuksi, vaikka sitä kaipaakin. Ennen terapiaa en edes tajunnut koko juttua.

Kun on yksinhuoltaja ja yksineläjä (siis ei parisuhdetta), saa käyttää kaiken luovuutensa pahan olon aikana, mistä löytäisi sylin. Viime perjantaina masennuksessa löysin sylin hyvästä musiikista, saatoin uppoutua siihen. Joskus hyvä kirja saattaa toimia sylinä. Lukeminen kuitenkin vaatii jaksamista ja keskittymiskykyä, jota masentuneella tai ahdistuneella ei aina ole. Kokeilin myös viinin tuomaa syliä. On pakko tunnustaa, että tietyissä tilanteissa alkoholikin helpottaa oloa. Tuo helpotus on vain aika petollista. Itselleni en useinkaan sellaista suo. Ymmärrän kuitenkin että monet sillä helpottavat pahaa oloaan. Joskus on vain paras mennä sänkyyn ja vetää peitto korviin ja antaa unen tulla.

Kertokaapa, lukijat, millainen on teidän sylinne, varsinkin jos ei ole miehen tai naisen läheisyyttä.

Sain muuten tänään kiinni psykiatrini, joka sanoi juuri niin kuin arvelin: nosta masennuslääkitystä. Jos yksi pilleri ei parissa viikossa auta, niin sitten lisäksi toinen. En kovin mielelläni nostaisi sitä niin paljon, kun vasta ollaan menossa pimeään aikaan ja silloin mulle on jo vuosia tullut kaamosmasennus. Mitä sitten syön? Toivon nyt, että korjattu tyroksiinilääkitys auttaa omalta osaltaan asiaan.