lauantai 27. joulukuuta 2008

joululahjoja

Iinuska kyseli blogissaan parasta joululahjaa. Sain kolme joululahjaa. Tytöiltä uuden Viivi ja Wagner -sarjakuva-albumin. Itseltäni sain kaksi kirjaa. Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, jota olen aloittanut ja joka tuntuu mielenkiintoiselta. Toinen kirja on Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Tästä olen kuullut ja lukenut hyvää palautetta. Hustvedt (miksi pitää olla näin vaikea nimi?) ja Auster ovat aviopari. Tästäkin syystä on mielenkiintoista lukea heidän uusimmat kirjansa. Kummatkin ovat mulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia.

Iinuskan blogissa on myös kuva heidän joulukinkustaan. Minussa heräsi kateus kuvan nähdessäni. Nimittäin... 14 vuoteen ekaa kertaa ostin meille joulukinkun, sellaisen Poutun pikkukinkun (2 kiloa. Äiti tietenkin sanoi, että miksi ostit niin suuren. grrrr). Vesi kielellä ajattelin, miten aattoyönä saisin syödä kinkkua ruisleivän päällä kotikaljan kera. Enpä syönyt kinkkua kuin kaksi suupalaa. Eräs ystäväni kertoi joskus, miten nykyisin lihatuoteita valmistetaan. Kaikki sopivat (ja sopimattomat) lihanosat mössätään yhteen, laitetaan verkkoon ja paistetaan. Jos ostat kaupasta lihaleikkelettä, harvassa näkyy läskiä tästä syystä. Meidän joulukinkkumme oli valmistettu samalla menetelmällä. Ihmettelin, kun se oli ihan pehmeän tuntuinen sulatuksen jälkeen. Sama pehmeys oli tallella paistamisen jälkeen. Kinkku hytkyi, kun sitä leikkasi, rakenteeltaan se muistutti kuohkeaa kakkua. YÄK! Äiti söi muutaman siivun ja Saara vei loput mennessään joulukylään tuliaisiksi koirille. Tildalle en halunnut sitä syöttää muutamaa palaa enempää, koska se ei ole tottunut noin tuhtiin ruokaan.









perjantai 26. joulukuuta 2008

näin tulee masentunut ihminen



















Tässä on nyt kuva meidän v a l t a v a s t a lahjavuoresta, johon oli käytetty liikaa rahaa. Mulle oli kolme pakettia ja äidille yksi, loput olivat tytöille.

En tiedä, mitä tein väärin, mutta eilisillasta saakka äiti oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Kysyessäni illalla jotain sain erittäin kiukkuisen vastauksen, tänään hän ei puhunut oikeastaan mitään. Onneksi sain viedä hänet klo 12.45 linja-autoasemalle, josta hän lähti veljeni perheen riesaksi. :)

Olen ajatellut paljon masennusta ja sen syntymekanismia. Jostain olen joskus lukenut, että masennus on itseä kohti käännettyä vihaa. Nyt ymmärrän asian tämän joulun pohjalta. Olen elänyt vihamielisessä ja vaativassa kodissa, jossa ei saanut ilmaista vihaa vanhempia kohtaan, vaan jouduin nielemään kaiken. Nyt nielin kiukkuni ja vihani muuttui ajoittain ahdistukseksi. Mikä valtava määrä ahdistusta mulla onkaan ollut elämäni aikana. Sen syihin on ollut vaikea päästä kiinni. Käsitän, miten tuo ahdistus on kasaantunut muhun. Tilanteissa, joissa olen avoimesti kapinoinut ja ilmaissut vihaa vanhempia kohtaan, minut on nujerrettu ja saatu uskomaan, että olen väärässä, vaikkakin muistan niin korneja asioita, että olen tajunnut äitini väärän käytöksen. Usein niissä tilanteissa olen hävennyt häntä.

Isälläni oli tapana sanoa, että niin kauan kuin jalat ovat hänen pöytänsä alla, tehdään niinkuin hän sanoo (tarkoitti myös äitiä). Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksi kamalammista kommenteista, joita voi lapselleen sanoa. Koti ei siis ole lapsen vaan vanhempien ja siellä ei saa esittää eriäviä kommentteja, ettei joudu lähtemään. Muistan lukioikäisenä totisesti haaveilleeni kotoa lähdöstä, lähdinkin heti kuin oli mahdollista.

Tajusin myös, että juuri arvostelemalla ja vaatimalla, lapselle saadaan heikko itsetunto. Vasta terapien myötä oma itsetuntoni on kasvanut. Muistan erityisesti opiskeluaikanani pelänneeni professoreita ym. auktoriteetteja, koska uskoin heidän näkevän kuinka surkea olen. Pelkäsin vääriä vastauksia, huonoja esitelmiä jne. Kas kummaa, tästä elämän ja auktoriteettien pelkoisesta nuoresta tuli opettaja, auktoriteetti itse. Käsittämätöntä.

Terapeuttini mukaan on ihme, että olen päässyt näin pitkälle elämässäni ottaen huomioon taustani. (Hän tarkoitti opiskelua ja työtä.) No jaa, olen joutunut maksamaan siitä todella kovan hinnan, työkykyni ja mielenterveyteni.

Edelleen pihisen kiukkua ja mieleen tunkee muistoja kokemistani epäoikeudenmukaisuuksista.

torstai 25. joulukuuta 2008

äiti

Katselin tässä seuraamani blogit läpi. Hyvin harva oli kommentoinut joulunviettoaan, vielä. Joillakin oli kauniita kuvia joulustaan, lahjoista, ruuista jne.

Valitettavasti poikkean nyt täydellisesti kauniista jouluhyminästä.

Tänä vuonna meille lankesi vuoro ottaa äitini joulun viettoon. Hän tuli jo maanantai-iltana. Mulla oli hiukan taka-ajatuksena, että hän olisi osallistunut joulusiivoon saunan ja ovien osalta, mutta ei. Hän on koko joulun ajan istunut olohuoneessa, josta on suora näköyhteys keittiöön ja jatkuvasti ladellut sieltä neuvojaan. Saunan hän olisi kyllä pessyt - aattona saunomisen jälkeen!!! Saunoa olisi pitänyt aattona illalla, koska hän pesee tukkansa silloin. Me kolme muuta olemme tottuneet käymään aamulla suihkussa ja pesemään hiuksemme silloin. En antanut hänen pestä saunaa tuolloin.

Suurimman osan ajasta mulla on ollut hirvittävä v i t u t u s. En ole viitsinyt sanoa hänelle takaisin, koska en halua riidellä jouluna. Omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista muistan ainaiset riidat, joita koko perheellä oli äidin kanssa tai sen, että hän oli aina kuin perseeseen ammuttu karhu. Omissa jouluissani olen tietoisesti pyrkinyt välttämään kiirettä ja stressiä, joka purkautuu perheenjäseniin. Meillä on omat leppoisat jouluperinteemme. En halunnut pilata tyttöjen joulua sanomalla äidille takaisin, koska siitä tulisi riita.

Äitini on ihminen, joka ei koskaan ole väärässä ja joka tietää kaikki asiat muita paremmin. Sen lisäksi hänellä on paljon pakkotoimintoja, joita hän haluaisi muidenkin toteuttavan. Voitte kuvitella millaista on olla muutama päivä sellaisen ihmisen kanssa.

Tässä pari pahinta kommenttia, mitä hän sanoi:
- Saara tuli tiistaina kotiin mukanaan kilon konvehtirasia, jonka hän oli saanut työnantajaltaan. Äiti siihen jotenkin näin: Kamalaa kun on iso määrä suklaata, ei ole ollenkaan hyvä syödä tuollaista määrää suklaata. Tänään hän lisäsi vielä, että jos työnantaja olisi ajatellut, samalla rahalla olisi saanut vaikka hopealusikan. (Saaran työnantajina on kaksi kolmekymppistä poikamiestä ja heillä on 8 nuorta naista työssä. Harva työnantaja edes muistaa nuoria joululahjalla.)
- Levittelin eilen lahjoja kuusen alle, Saara ainakin oli paikalla. Kun äiti näki lahjat, hän sanoi kirjaimellisesti, että onpa latettu kamalasti rahaa lahjoihin. Meillä ei saisi olla edes lahjoja! Voi vittu! Tytöillä ei ollut montaa pakettia, suurin osa niistä oli heidän isältään. Osaa tyttöjen lahjoista piti vielä arvostella!
- Ja monia, monia, monia kommentteja, joita en viitsi tähän kirjoittaa.

Olen ollut niin kiukkuinen, että mun on pakko ollut syödä Opamoxia, että kestän. Välillä kiukku on mennyt ahdistukseksi, kun en voi purkaa sitä. Ystäväni, jonka kanssa olen välillä purkanut oloani, kysyi aivan oikein, että onko joulurauha niin tärkeä asia, että olen valmis uhraamaan oman hyvän oloni. Tyttöjen takia on.

Kaiken tämän koettuani, äitini ei enää saa tulla meille yökylään, enkä enää halua häntä jouluksi meille. Ehkä tämä piti kokea, että voin tehdä tällaisen päätöksen. Yleensä muutenkaan en ole paljon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän asuu 50 km:n päässä. Mulle tulee aina paha mieli hänen seurassaan ja tietoisesti välttelen sitä. Tiesin että tähän jouluun liittyy riski, mutta en arvannut että tästä tulisi näin kamala.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulua

Rauhallista joulua kaikille lukijoilleni!






torstai 18. joulukuuta 2008

lääkelopetus

Olen ehkä jo aikaisemmin kertonut, että multa lopetetaan lääkityksestä Deprakine. Nyt on jäljellä 500 mg, jonka saan jättää pois ensi maanantaina. Sen jälkeen ei ole enää yhtään Deparakinea. Olen syönyt sitä 5½ vuotta. Turhaanko? Siltä hiukan tuntuu, koska mitä vähemmän on lääkettä, sen parempi olo mulle on tullut. (Tällä en halua rohkaista ketään omin päin lopettamaan lääkkeitä. Tämä lääkepoisto tapahtuu täysin lääkärin ohjeiden mukaan.) Vähennys on selkeästi vaikuttanut nukkumiseen. En tahdo saada illalla unta, joten olen ottanut avuksi Tenoxin. Tein siitä ison ongelman itselleni, mutta terapeuttini sai mut uskomaan, että se ei ole mikään ongelma, vaikka söisin Tenoxia lopun elämäni. Huono nukkuminen on suurempi ongelma. Parina viime päivänä myös aamu-unet ovat lyhentyneet. Aikoinaan kun Deprakine aloitettiin, rupesin nukkumaan 10-11 tuntia yössä. Parina aamuna olen herännyt jo klo 8 entisten klo 10-11 sijaan. Haaveilen vielä Seroquelin lopettamisesta. Nukkumiseen haluan Azonaa, jota söin vuosia ja joka on hyvä lääke eikä lihota. Tammikuun alussa tapaan eri lääkärin kuin joka on mua tähän saakka hoitanut. Voin hänen kanssaan jutella näistä asioista.

Kävon eilen ostamassa itselleni kaksi lahjaa, kirjoja tietenkin. (Nimet kerron teille vasta joulun jälkeen.) Näin varmistin, että saan enemmän kuin yhden lahjan, joka on tyttäriltäni ja jonka jo tiedän, koska toivoin sitä itse. Näiden lisäksi tilasin eilen Natalie Goldbergin kirjoitusoppaita. Toissapäivänä mulla oli ekaa kertaa kesän jälkeen sellainen olo, että voisin kirjoittaa jotain. En vain tahdo saada otetta kirjoittamiseen eikä asialla muutenkaan ole kiire, kerkeän hyvin uuden vuoden jälkeen. Uskon että Natalie Goldberg auttaa mua asiassa.

Odotan rauhallisella ja hyvällä mielellä joulua. Huomenna käyn ostamassa kuusen ja hakemassa kaupasta ei-pilaantuvia juttuja. Viikonloppuna siivoan ja teen hiukan ruokaa. Ennen kaikkea nautin olostani, ei ahdista enkä ole masentunut!

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

köyhä

Olin eilen hautajaisissa. Vainaja oli kuollut jo 1½ vuotta sitten, mutta oli löydetty vasta muutama viikko ennen hautajaisia.

Muutamat ihmiset kyselivät mitä kuuluu. Totesin ettei mitään. En kertonut sen enempää.

Kotiin ajellessa oli surullinen olo, ei kuolleen eikä heidän omaistensa vuoksi vaan itseni. Mulle tuli niin voimakkaasti sellainen olo, että "minä ja minun mitätön, pieni elämäni". Syksy on mennyt sairastamiseen, vasta menneen viikon aikana olen jaksanut touhuta jotain. On tuntunut jouluiselta.

Tiedän etten saisi verrata itseäni muihin, mutta joissain tilanteissa tulee esiin, kuinka elämä on eri ihmisiä kohdellut. Näissä tilanteissa tunnen alemmuutta. Olisin halunnut kaikenlaista, mutta sairaus tuli esteeksi, jopa niin suureksi, että välillä koko elämä on sairastamista. Miksi minä?

Tammikuussa Salli täyttää 17 vuotta. Multa menee lapsilisä, joka on mulle iso raha. Meistä tulee virallisesti köyhiä. (Jostain luin mitkä nämä rajat ovat.) Taloudellisesti selviytyminen painaa mua. Tämän jälkeen ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Enää en pysty säästämään, kun kaikki rahat menevät asumiseen, laskuihin ja ruokaan. Onneksi lasten isä kustantaa monia asioita heille. Itse en esim. pystyisi ostamaan koulukirjoja tai bussilippuja. Itse kuljen samoissa vanhoissa vaatteissa, on vain yhdet ehjät housut ja yksi takki, joka menee päälle. (Veronpalautukset menivät uusiin, pieniin vaatteisiin. Hölmöä.) Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, että suostun leipäjonoon menemään. Jos olisin töissä, tienaisin 3500 €:a/kk...

Tuntuu että kaikki tämä lyö mua kuin halolla päähän. En tahdon jaksaa tätä elämää ja kuitenkin on pakko jaksaa.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Noormarkussa...

Oloni kummasti parantunut viime viikosta, paraneminen alkoi siis jo viime viikolla. Olen tyytyväinen, en tosin uskalla vielä täysin luottaa, että kyllä se tästä... Iloitsen jokaisesta hyvästä päivästä. Tällä viikolla pudotin jälleen pois 300 mg Deprakinea.

Kävin itsenäisyyspäivänä koiran kanssa kävelyllä Noormarkussa, ensin Ahlströmin alueella, sitten Länsimetsässä, jossa asuimme -90 luvun alussa. Koira oli aivan uupunut äkkiseltään tunnin kävelystä. Nautin tutuilla seuduilla kulkemisesta. Mulla on säilynyt jonkinlainen lukkarinrakkaus Noormarkkuun (joka muuten liittyy Poriin v. 2010 alusta). Aika jonka siellä asuimme, oli tapahtumarikasta. Saara oli 5 kk sinne muuttaessamme ja siellä syntyi Salli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että sieltä pois muuttaminen oli eräs elämäni suurimmista virheistä. Etsimme omakotitaloa ja löysimme sellaisen Hyvelästä, Porista. Kun muutimme Noormarkkuun, en tuntenut siellä ketään. Kolmen vuoden aikana tutustuin naapuruston äiteihin, joiden kanssa seisoskelimme ja juttelimme leikkikentällä ja samalla vahdimme jälkikasvun touhuja. Hyvelässä ei ollut pieniä lapsia eikä siis äitejäkään. Jäin taas yksin. Ensimmäinen masennus tuli pian muuton jälkeen.

Olen ajatellut että enää en vaihda paikkakuntaa. (Aika ihmeitä pitää sattua, että niin tekisin.) Olen niin monta kertaa joutunut luomaan uuden sosiaalisen verkoston muuttojen vuoksi. Nyt mulla on täällä toimiva sellainen. Enää en jaksa ryhtyä samaan. Voin kyllä kuvitella muuttavani Noormarkkuun, jos sieltä sattuu joskus löytymään sopiva puutalo. Noormarkusta ei ole kuin 15 km Porin keskustaan, joten sieltä käsin voin kyllä käydä Porin harrastuksissa.

Tänään olen leiponut kasan pullia. Vaniljahyrriä ja Itävaltalaisia juustopullia, joiden sisus muistuttaa amerikkalaista juustokakkua. Aherrettuani kolme tuntia olin aivan poikki. Jälkien siivous meinas vallan jäädä. En edes muista koska viimeksi olen leiponut. Lasten ollessa pieniä leivoin joka viikko.

torstai 4. joulukuuta 2008

pieniä vaatteita ja muita ostoksia

Kyllästyin vanhaan blogipohjaan ja vaihdoin kuvan sekä taustan.

Mahtaako se, että tulevaisuudessa on jotain odotettavaa (viittaan eiliseen postaukseen) piristää mieltäni, koska oloni on tänään ollut aivan toisenlainen kuin menneinä päivinä. Jouduin aamulla nousemaan jo ennen kello kahdeksaa, koska mulla oli labra (tiedän että suurin osa ihmisistä herää niin ja samoin heräsin minäkin muinaisuudessa, mutta en enää nykyisin). Kilpirauhasarvoja seurataan edelleen. Labran jälkeen jaksoin käydä LIISAn myyjäisissä sekä muutamassa kaupassa. Aivan ihmeellistä! Löysin mm. kauniin Nalle Puh-kirjan (yhdistetty Nalle Puh ja Nalle Puh rakentaa talon) 5 €:lla. Kummipoikani Antin syntymäpäivälahja on ratkaistu. Kotona sairastavalle Sallille piti tuoda pieni kirjoituslehtiö tuliaisiksi. Rakastan kauniita vihkoja ja lehtiöitä, joita mulla on aika tavalla. En tiedä koska käytän kaikki ne, mutta aina on hyvä olla muutama varalla...

Matkalla alkoi tehdä mieli riisipuuroa, jonka keitinkin kotiin tultuani.

Tilasin jonkin aikaa sitten Gudrun Sjödeniltä alennusmyynnistä hameen ja takin, jotka hain postista. Kumpikaan ei mahtunut päälleni. En kuitenkaan malta lähettää niitä takaisin, koska ne olivat aivan ihania. Elättelen toiveita laihtumisesta... Jos en laihdu, voin yrittää myydä ne ystävilleni. heh. En ole aikaisemmin ollut näin hölmö vaateostoksissani.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

tulevaisuus?????

Ostin tänään itselleni Paulo Coelhon Ilo -kalenterin. Kansi oli niin piristävän oloinen, samoin sisältö. Siellä on mietelauseita hänen kirjoistaan. Ajattelin, että jospa ottaisin tavakseni ensi vuonna miettiä joka päivä yhden asian, joka on ollut hyvin sinä päivänä.

Olin terapiasssa. Mulla on ollut ajatuksena, jos voisin uuden vuoden jälkeen mennä sairaalaan huilaamaan joksikin aikaa, jos tämä masennus jatkuu edelleen. Sain tietää, ettei nykyään enää onnistukaan, että pääsisi keskussairaalan psykiatriselle osastolle, koska siitä on tehty nimensä mukaisesti yleissairaalapsykiatrian osasto eli potilailla on myös somaattisia sairauksia. Seuraava vaihtoehto olisi mennä Harjavallan sairaalaan, jonne todellakaan en suostu menemään. Raumalla on myös pieni psykiatrian osasto. Jos tilanne vuodenvaihteen jälkeen on samanlainen, pitää miettiä mitä teen. Tuli sellainen olo kuin olisi vedetty matto jalkojen alta. Pakko tässä on jotenkin pärjätä itsekseen. Kunhan nyt selviäisin joulusta ilman suurempia ongelmia.

Viisas terapeuttini totesi, että mun pitäisi löytää itselleni mielekästä tekemistä. (Olin jossain vaiheessa valittanut hänelle turhautumistani.) Tytöt eivät enää oikeasti tarvitse mua samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Jotenkin tuntuu, että vanhat harrastukseni eivät välttämättä kanna, ei ainakaan kirjapiiri. Olin eilen Hyviksellä, jossa oli vuosikokous. Kokouksessa mut valittiin yhdistyksen sihteeriksi. Tämä asia piristi mieltäni jonkin verran. Pääsen aivan uusiin kuvioihin. Koska en ole ennen ollut missään yhdistystoiminnassa, MTKL kouluttaa ihmisiä näihin tehtäviin. Koulutus ja kaikki siihen liittyvä, matkat ja yöpyminen on ilmaista. Odotan tutustuvani uusiin ihmisiin, ehkä pääsen liittokokoukseen jne. Olen aika hyvilläni asiasta. Kun ajattelin tulevaisuuttani, aikaisemmin tuntui ettei ole mitään odotettavaa, nyt on jotain, kaiken lisäksi sellaista, joka kiinnostaa mua ja jossa tiedän pärjääväni. Kunhan nyt nousen tästä masennuksen alhosta. Kaiken kaikkiaan ihmiselle tekee hyvää, että hänellä on jotain odottamista tulevaisuudessa.

Olen tänään miettinyt myös unelmia ja niiden toteutumista. Kerroin eilen haaveilevani asumisesta vanhassa puutalossa. Mietin tänään, että jos oikein sanon maailmankaikkeudelle tms. (ennen olisin sanonut Jumalalle, mutta en enää usko siihen) oman toiveeni, ehkä se voisi joskus tulevaisuudessa oikeasti toteutua. Olen niin pitkään haaveillut asiasta. Jotkut ystävistänikin ovat sitä mieltä, että mun kuuluisi asua puutalossa. :) Niin kauan kuin tytöt asuvat kotona, pysytään tässä asunnossa, jossa kaikki on ihan ok.

tiistai 2. joulukuuta 2008

adventin aikaa

Poltan kynttilöitä ja kärsin pimeydestä. Haluaisin ulos jouluvalot, mutta en jaksa mennä ostamaan niitä. Tuleva joulu ei jaksa kovin paljon innostaa, viime vuosina jostain syystä joulusta on mennyt hehku. Ehkä se johtuu tästä jokavuotisesta masennuksesta. Kummallista kyllä olen jaksanut lukea ja kutoa. Sain juuri luettua Henning Mankelin uusimman 700 sivuisen kirjan Kiinalainen. Hyllyssä on odottamassa lisää dekkareita. Olen kutonut läjän sukkia eräisiin myyjäisiin. Lisää tulee varmaan koko ajan.
Sain kirjastosta myös aivan ihanan kirjan Vanhasta Uutta.

Tykkään kovasti katsella vanhoja taloja ja haaveilla kaikenlaista asumiseen liittyvää. (Olenkin hieman kateellinen sinulle Joulutar asumisestasi.) Jossain syvällä sisimmässäni toivon, että jonain päivänä saisin asua vanhassa puutalossa, jossa on kaakeli-tai pönttöuuneja sekä puuhella.