lauantai 27. joulukuuta 2008

joululahjoja

Iinuska kyseli blogissaan parasta joululahjaa. Sain kolme joululahjaa. Tytöiltä uuden Viivi ja Wagner -sarjakuva-albumin. Itseltäni sain kaksi kirjaa. Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, jota olen aloittanut ja joka tuntuu mielenkiintoiselta. Toinen kirja on Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Tästä olen kuullut ja lukenut hyvää palautetta. Hustvedt (miksi pitää olla näin vaikea nimi?) ja Auster ovat aviopari. Tästäkin syystä on mielenkiintoista lukea heidän uusimmat kirjansa. Kummatkin ovat mulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia.

Iinuskan blogissa on myös kuva heidän joulukinkustaan. Minussa heräsi kateus kuvan nähdessäni. Nimittäin... 14 vuoteen ekaa kertaa ostin meille joulukinkun, sellaisen Poutun pikkukinkun (2 kiloa. Äiti tietenkin sanoi, että miksi ostit niin suuren. grrrr). Vesi kielellä ajattelin, miten aattoyönä saisin syödä kinkkua ruisleivän päällä kotikaljan kera. Enpä syönyt kinkkua kuin kaksi suupalaa. Eräs ystäväni kertoi joskus, miten nykyisin lihatuoteita valmistetaan. Kaikki sopivat (ja sopimattomat) lihanosat mössätään yhteen, laitetaan verkkoon ja paistetaan. Jos ostat kaupasta lihaleikkelettä, harvassa näkyy läskiä tästä syystä. Meidän joulukinkkumme oli valmistettu samalla menetelmällä. Ihmettelin, kun se oli ihan pehmeän tuntuinen sulatuksen jälkeen. Sama pehmeys oli tallella paistamisen jälkeen. Kinkku hytkyi, kun sitä leikkasi, rakenteeltaan se muistutti kuohkeaa kakkua. YÄK! Äiti söi muutaman siivun ja Saara vei loput mennessään joulukylään tuliaisiksi koirille. Tildalle en halunnut sitä syöttää muutamaa palaa enempää, koska se ei ole tottunut noin tuhtiin ruokaan.









perjantai 26. joulukuuta 2008

näin tulee masentunut ihminen



















Tässä on nyt kuva meidän v a l t a v a s t a lahjavuoresta, johon oli käytetty liikaa rahaa. Mulle oli kolme pakettia ja äidille yksi, loput olivat tytöille.

En tiedä, mitä tein väärin, mutta eilisillasta saakka äiti oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Kysyessäni illalla jotain sain erittäin kiukkuisen vastauksen, tänään hän ei puhunut oikeastaan mitään. Onneksi sain viedä hänet klo 12.45 linja-autoasemalle, josta hän lähti veljeni perheen riesaksi. :)

Olen ajatellut paljon masennusta ja sen syntymekanismia. Jostain olen joskus lukenut, että masennus on itseä kohti käännettyä vihaa. Nyt ymmärrän asian tämän joulun pohjalta. Olen elänyt vihamielisessä ja vaativassa kodissa, jossa ei saanut ilmaista vihaa vanhempia kohtaan, vaan jouduin nielemään kaiken. Nyt nielin kiukkuni ja vihani muuttui ajoittain ahdistukseksi. Mikä valtava määrä ahdistusta mulla onkaan ollut elämäni aikana. Sen syihin on ollut vaikea päästä kiinni. Käsitän, miten tuo ahdistus on kasaantunut muhun. Tilanteissa, joissa olen avoimesti kapinoinut ja ilmaissut vihaa vanhempia kohtaan, minut on nujerrettu ja saatu uskomaan, että olen väärässä, vaikkakin muistan niin korneja asioita, että olen tajunnut äitini väärän käytöksen. Usein niissä tilanteissa olen hävennyt häntä.

Isälläni oli tapana sanoa, että niin kauan kuin jalat ovat hänen pöytänsä alla, tehdään niinkuin hän sanoo (tarkoitti myös äitiä). Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksi kamalammista kommenteista, joita voi lapselleen sanoa. Koti ei siis ole lapsen vaan vanhempien ja siellä ei saa esittää eriäviä kommentteja, ettei joudu lähtemään. Muistan lukioikäisenä totisesti haaveilleeni kotoa lähdöstä, lähdinkin heti kuin oli mahdollista.

Tajusin myös, että juuri arvostelemalla ja vaatimalla, lapselle saadaan heikko itsetunto. Vasta terapien myötä oma itsetuntoni on kasvanut. Muistan erityisesti opiskeluaikanani pelänneeni professoreita ym. auktoriteetteja, koska uskoin heidän näkevän kuinka surkea olen. Pelkäsin vääriä vastauksia, huonoja esitelmiä jne. Kas kummaa, tästä elämän ja auktoriteettien pelkoisesta nuoresta tuli opettaja, auktoriteetti itse. Käsittämätöntä.

Terapeuttini mukaan on ihme, että olen päässyt näin pitkälle elämässäni ottaen huomioon taustani. (Hän tarkoitti opiskelua ja työtä.) No jaa, olen joutunut maksamaan siitä todella kovan hinnan, työkykyni ja mielenterveyteni.

Edelleen pihisen kiukkua ja mieleen tunkee muistoja kokemistani epäoikeudenmukaisuuksista.

torstai 25. joulukuuta 2008

äiti

Katselin tässä seuraamani blogit läpi. Hyvin harva oli kommentoinut joulunviettoaan, vielä. Joillakin oli kauniita kuvia joulustaan, lahjoista, ruuista jne.

Valitettavasti poikkean nyt täydellisesti kauniista jouluhyminästä.

Tänä vuonna meille lankesi vuoro ottaa äitini joulun viettoon. Hän tuli jo maanantai-iltana. Mulla oli hiukan taka-ajatuksena, että hän olisi osallistunut joulusiivoon saunan ja ovien osalta, mutta ei. Hän on koko joulun ajan istunut olohuoneessa, josta on suora näköyhteys keittiöön ja jatkuvasti ladellut sieltä neuvojaan. Saunan hän olisi kyllä pessyt - aattona saunomisen jälkeen!!! Saunoa olisi pitänyt aattona illalla, koska hän pesee tukkansa silloin. Me kolme muuta olemme tottuneet käymään aamulla suihkussa ja pesemään hiuksemme silloin. En antanut hänen pestä saunaa tuolloin.

Suurimman osan ajasta mulla on ollut hirvittävä v i t u t u s. En ole viitsinyt sanoa hänelle takaisin, koska en halua riidellä jouluna. Omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista muistan ainaiset riidat, joita koko perheellä oli äidin kanssa tai sen, että hän oli aina kuin perseeseen ammuttu karhu. Omissa jouluissani olen tietoisesti pyrkinyt välttämään kiirettä ja stressiä, joka purkautuu perheenjäseniin. Meillä on omat leppoisat jouluperinteemme. En halunnut pilata tyttöjen joulua sanomalla äidille takaisin, koska siitä tulisi riita.

Äitini on ihminen, joka ei koskaan ole väärässä ja joka tietää kaikki asiat muita paremmin. Sen lisäksi hänellä on paljon pakkotoimintoja, joita hän haluaisi muidenkin toteuttavan. Voitte kuvitella millaista on olla muutama päivä sellaisen ihmisen kanssa.

Tässä pari pahinta kommenttia, mitä hän sanoi:
- Saara tuli tiistaina kotiin mukanaan kilon konvehtirasia, jonka hän oli saanut työnantajaltaan. Äiti siihen jotenkin näin: Kamalaa kun on iso määrä suklaata, ei ole ollenkaan hyvä syödä tuollaista määrää suklaata. Tänään hän lisäsi vielä, että jos työnantaja olisi ajatellut, samalla rahalla olisi saanut vaikka hopealusikan. (Saaran työnantajina on kaksi kolmekymppistä poikamiestä ja heillä on 8 nuorta naista työssä. Harva työnantaja edes muistaa nuoria joululahjalla.)
- Levittelin eilen lahjoja kuusen alle, Saara ainakin oli paikalla. Kun äiti näki lahjat, hän sanoi kirjaimellisesti, että onpa latettu kamalasti rahaa lahjoihin. Meillä ei saisi olla edes lahjoja! Voi vittu! Tytöillä ei ollut montaa pakettia, suurin osa niistä oli heidän isältään. Osaa tyttöjen lahjoista piti vielä arvostella!
- Ja monia, monia, monia kommentteja, joita en viitsi tähän kirjoittaa.

Olen ollut niin kiukkuinen, että mun on pakko ollut syödä Opamoxia, että kestän. Välillä kiukku on mennyt ahdistukseksi, kun en voi purkaa sitä. Ystäväni, jonka kanssa olen välillä purkanut oloani, kysyi aivan oikein, että onko joulurauha niin tärkeä asia, että olen valmis uhraamaan oman hyvän oloni. Tyttöjen takia on.

Kaiken tämän koettuani, äitini ei enää saa tulla meille yökylään, enkä enää halua häntä jouluksi meille. Ehkä tämä piti kokea, että voin tehdä tällaisen päätöksen. Yleensä muutenkaan en ole paljon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän asuu 50 km:n päässä. Mulle tulee aina paha mieli hänen seurassaan ja tietoisesti välttelen sitä. Tiesin että tähän jouluun liittyy riski, mutta en arvannut että tästä tulisi näin kamala.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulua

Rauhallista joulua kaikille lukijoilleni!






torstai 18. joulukuuta 2008

lääkelopetus

Olen ehkä jo aikaisemmin kertonut, että multa lopetetaan lääkityksestä Deprakine. Nyt on jäljellä 500 mg, jonka saan jättää pois ensi maanantaina. Sen jälkeen ei ole enää yhtään Deparakinea. Olen syönyt sitä 5½ vuotta. Turhaanko? Siltä hiukan tuntuu, koska mitä vähemmän on lääkettä, sen parempi olo mulle on tullut. (Tällä en halua rohkaista ketään omin päin lopettamaan lääkkeitä. Tämä lääkepoisto tapahtuu täysin lääkärin ohjeiden mukaan.) Vähennys on selkeästi vaikuttanut nukkumiseen. En tahdo saada illalla unta, joten olen ottanut avuksi Tenoxin. Tein siitä ison ongelman itselleni, mutta terapeuttini sai mut uskomaan, että se ei ole mikään ongelma, vaikka söisin Tenoxia lopun elämäni. Huono nukkuminen on suurempi ongelma. Parina viime päivänä myös aamu-unet ovat lyhentyneet. Aikoinaan kun Deprakine aloitettiin, rupesin nukkumaan 10-11 tuntia yössä. Parina aamuna olen herännyt jo klo 8 entisten klo 10-11 sijaan. Haaveilen vielä Seroquelin lopettamisesta. Nukkumiseen haluan Azonaa, jota söin vuosia ja joka on hyvä lääke eikä lihota. Tammikuun alussa tapaan eri lääkärin kuin joka on mua tähän saakka hoitanut. Voin hänen kanssaan jutella näistä asioista.

Kävon eilen ostamassa itselleni kaksi lahjaa, kirjoja tietenkin. (Nimet kerron teille vasta joulun jälkeen.) Näin varmistin, että saan enemmän kuin yhden lahjan, joka on tyttäriltäni ja jonka jo tiedän, koska toivoin sitä itse. Näiden lisäksi tilasin eilen Natalie Goldbergin kirjoitusoppaita. Toissapäivänä mulla oli ekaa kertaa kesän jälkeen sellainen olo, että voisin kirjoittaa jotain. En vain tahdo saada otetta kirjoittamiseen eikä asialla muutenkaan ole kiire, kerkeän hyvin uuden vuoden jälkeen. Uskon että Natalie Goldberg auttaa mua asiassa.

Odotan rauhallisella ja hyvällä mielellä joulua. Huomenna käyn ostamassa kuusen ja hakemassa kaupasta ei-pilaantuvia juttuja. Viikonloppuna siivoan ja teen hiukan ruokaa. Ennen kaikkea nautin olostani, ei ahdista enkä ole masentunut!

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

köyhä

Olin eilen hautajaisissa. Vainaja oli kuollut jo 1½ vuotta sitten, mutta oli löydetty vasta muutama viikko ennen hautajaisia.

Muutamat ihmiset kyselivät mitä kuuluu. Totesin ettei mitään. En kertonut sen enempää.

Kotiin ajellessa oli surullinen olo, ei kuolleen eikä heidän omaistensa vuoksi vaan itseni. Mulle tuli niin voimakkaasti sellainen olo, että "minä ja minun mitätön, pieni elämäni". Syksy on mennyt sairastamiseen, vasta menneen viikon aikana olen jaksanut touhuta jotain. On tuntunut jouluiselta.

Tiedän etten saisi verrata itseäni muihin, mutta joissain tilanteissa tulee esiin, kuinka elämä on eri ihmisiä kohdellut. Näissä tilanteissa tunnen alemmuutta. Olisin halunnut kaikenlaista, mutta sairaus tuli esteeksi, jopa niin suureksi, että välillä koko elämä on sairastamista. Miksi minä?

Tammikuussa Salli täyttää 17 vuotta. Multa menee lapsilisä, joka on mulle iso raha. Meistä tulee virallisesti köyhiä. (Jostain luin mitkä nämä rajat ovat.) Taloudellisesti selviytyminen painaa mua. Tämän jälkeen ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Enää en pysty säästämään, kun kaikki rahat menevät asumiseen, laskuihin ja ruokaan. Onneksi lasten isä kustantaa monia asioita heille. Itse en esim. pystyisi ostamaan koulukirjoja tai bussilippuja. Itse kuljen samoissa vanhoissa vaatteissa, on vain yhdet ehjät housut ja yksi takki, joka menee päälle. (Veronpalautukset menivät uusiin, pieniin vaatteisiin. Hölmöä.) Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, että suostun leipäjonoon menemään. Jos olisin töissä, tienaisin 3500 €:a/kk...

Tuntuu että kaikki tämä lyö mua kuin halolla päähän. En tahdon jaksaa tätä elämää ja kuitenkin on pakko jaksaa.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Noormarkussa...

Oloni kummasti parantunut viime viikosta, paraneminen alkoi siis jo viime viikolla. Olen tyytyväinen, en tosin uskalla vielä täysin luottaa, että kyllä se tästä... Iloitsen jokaisesta hyvästä päivästä. Tällä viikolla pudotin jälleen pois 300 mg Deprakinea.

Kävin itsenäisyyspäivänä koiran kanssa kävelyllä Noormarkussa, ensin Ahlströmin alueella, sitten Länsimetsässä, jossa asuimme -90 luvun alussa. Koira oli aivan uupunut äkkiseltään tunnin kävelystä. Nautin tutuilla seuduilla kulkemisesta. Mulla on säilynyt jonkinlainen lukkarinrakkaus Noormarkkuun (joka muuten liittyy Poriin v. 2010 alusta). Aika jonka siellä asuimme, oli tapahtumarikasta. Saara oli 5 kk sinne muuttaessamme ja siellä syntyi Salli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että sieltä pois muuttaminen oli eräs elämäni suurimmista virheistä. Etsimme omakotitaloa ja löysimme sellaisen Hyvelästä, Porista. Kun muutimme Noormarkkuun, en tuntenut siellä ketään. Kolmen vuoden aikana tutustuin naapuruston äiteihin, joiden kanssa seisoskelimme ja juttelimme leikkikentällä ja samalla vahdimme jälkikasvun touhuja. Hyvelässä ei ollut pieniä lapsia eikä siis äitejäkään. Jäin taas yksin. Ensimmäinen masennus tuli pian muuton jälkeen.

Olen ajatellut että enää en vaihda paikkakuntaa. (Aika ihmeitä pitää sattua, että niin tekisin.) Olen niin monta kertaa joutunut luomaan uuden sosiaalisen verkoston muuttojen vuoksi. Nyt mulla on täällä toimiva sellainen. Enää en jaksa ryhtyä samaan. Voin kyllä kuvitella muuttavani Noormarkkuun, jos sieltä sattuu joskus löytymään sopiva puutalo. Noormarkusta ei ole kuin 15 km Porin keskustaan, joten sieltä käsin voin kyllä käydä Porin harrastuksissa.

Tänään olen leiponut kasan pullia. Vaniljahyrriä ja Itävaltalaisia juustopullia, joiden sisus muistuttaa amerikkalaista juustokakkua. Aherrettuani kolme tuntia olin aivan poikki. Jälkien siivous meinas vallan jäädä. En edes muista koska viimeksi olen leiponut. Lasten ollessa pieniä leivoin joka viikko.

torstai 4. joulukuuta 2008

pieniä vaatteita ja muita ostoksia

Kyllästyin vanhaan blogipohjaan ja vaihdoin kuvan sekä taustan.

Mahtaako se, että tulevaisuudessa on jotain odotettavaa (viittaan eiliseen postaukseen) piristää mieltäni, koska oloni on tänään ollut aivan toisenlainen kuin menneinä päivinä. Jouduin aamulla nousemaan jo ennen kello kahdeksaa, koska mulla oli labra (tiedän että suurin osa ihmisistä herää niin ja samoin heräsin minäkin muinaisuudessa, mutta en enää nykyisin). Kilpirauhasarvoja seurataan edelleen. Labran jälkeen jaksoin käydä LIISAn myyjäisissä sekä muutamassa kaupassa. Aivan ihmeellistä! Löysin mm. kauniin Nalle Puh-kirjan (yhdistetty Nalle Puh ja Nalle Puh rakentaa talon) 5 €:lla. Kummipoikani Antin syntymäpäivälahja on ratkaistu. Kotona sairastavalle Sallille piti tuoda pieni kirjoituslehtiö tuliaisiksi. Rakastan kauniita vihkoja ja lehtiöitä, joita mulla on aika tavalla. En tiedä koska käytän kaikki ne, mutta aina on hyvä olla muutama varalla...

Matkalla alkoi tehdä mieli riisipuuroa, jonka keitinkin kotiin tultuani.

Tilasin jonkin aikaa sitten Gudrun Sjödeniltä alennusmyynnistä hameen ja takin, jotka hain postista. Kumpikaan ei mahtunut päälleni. En kuitenkaan malta lähettää niitä takaisin, koska ne olivat aivan ihania. Elättelen toiveita laihtumisesta... Jos en laihdu, voin yrittää myydä ne ystävilleni. heh. En ole aikaisemmin ollut näin hölmö vaateostoksissani.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

tulevaisuus?????

Ostin tänään itselleni Paulo Coelhon Ilo -kalenterin. Kansi oli niin piristävän oloinen, samoin sisältö. Siellä on mietelauseita hänen kirjoistaan. Ajattelin, että jospa ottaisin tavakseni ensi vuonna miettiä joka päivä yhden asian, joka on ollut hyvin sinä päivänä.

Olin terapiasssa. Mulla on ollut ajatuksena, jos voisin uuden vuoden jälkeen mennä sairaalaan huilaamaan joksikin aikaa, jos tämä masennus jatkuu edelleen. Sain tietää, ettei nykyään enää onnistukaan, että pääsisi keskussairaalan psykiatriselle osastolle, koska siitä on tehty nimensä mukaisesti yleissairaalapsykiatrian osasto eli potilailla on myös somaattisia sairauksia. Seuraava vaihtoehto olisi mennä Harjavallan sairaalaan, jonne todellakaan en suostu menemään. Raumalla on myös pieni psykiatrian osasto. Jos tilanne vuodenvaihteen jälkeen on samanlainen, pitää miettiä mitä teen. Tuli sellainen olo kuin olisi vedetty matto jalkojen alta. Pakko tässä on jotenkin pärjätä itsekseen. Kunhan nyt selviäisin joulusta ilman suurempia ongelmia.

Viisas terapeuttini totesi, että mun pitäisi löytää itselleni mielekästä tekemistä. (Olin jossain vaiheessa valittanut hänelle turhautumistani.) Tytöt eivät enää oikeasti tarvitse mua samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Jotenkin tuntuu, että vanhat harrastukseni eivät välttämättä kanna, ei ainakaan kirjapiiri. Olin eilen Hyviksellä, jossa oli vuosikokous. Kokouksessa mut valittiin yhdistyksen sihteeriksi. Tämä asia piristi mieltäni jonkin verran. Pääsen aivan uusiin kuvioihin. Koska en ole ennen ollut missään yhdistystoiminnassa, MTKL kouluttaa ihmisiä näihin tehtäviin. Koulutus ja kaikki siihen liittyvä, matkat ja yöpyminen on ilmaista. Odotan tutustuvani uusiin ihmisiin, ehkä pääsen liittokokoukseen jne. Olen aika hyvilläni asiasta. Kun ajattelin tulevaisuuttani, aikaisemmin tuntui ettei ole mitään odotettavaa, nyt on jotain, kaiken lisäksi sellaista, joka kiinnostaa mua ja jossa tiedän pärjääväni. Kunhan nyt nousen tästä masennuksen alhosta. Kaiken kaikkiaan ihmiselle tekee hyvää, että hänellä on jotain odottamista tulevaisuudessa.

Olen tänään miettinyt myös unelmia ja niiden toteutumista. Kerroin eilen haaveilevani asumisesta vanhassa puutalossa. Mietin tänään, että jos oikein sanon maailmankaikkeudelle tms. (ennen olisin sanonut Jumalalle, mutta en enää usko siihen) oman toiveeni, ehkä se voisi joskus tulevaisuudessa oikeasti toteutua. Olen niin pitkään haaveillut asiasta. Jotkut ystävistänikin ovat sitä mieltä, että mun kuuluisi asua puutalossa. :) Niin kauan kuin tytöt asuvat kotona, pysytään tässä asunnossa, jossa kaikki on ihan ok.

tiistai 2. joulukuuta 2008

adventin aikaa

Poltan kynttilöitä ja kärsin pimeydestä. Haluaisin ulos jouluvalot, mutta en jaksa mennä ostamaan niitä. Tuleva joulu ei jaksa kovin paljon innostaa, viime vuosina jostain syystä joulusta on mennyt hehku. Ehkä se johtuu tästä jokavuotisesta masennuksesta. Kummallista kyllä olen jaksanut lukea ja kutoa. Sain juuri luettua Henning Mankelin uusimman 700 sivuisen kirjan Kiinalainen. Hyllyssä on odottamassa lisää dekkareita. Olen kutonut läjän sukkia eräisiin myyjäisiin. Lisää tulee varmaan koko ajan.
Sain kirjastosta myös aivan ihanan kirjan Vanhasta Uutta.

Tykkään kovasti katsella vanhoja taloja ja haaveilla kaikenlaista asumiseen liittyvää. (Olenkin hieman kateellinen sinulle Joulutar asumisestasi.) Jossain syvällä sisimmässäni toivon, että jonain päivänä saisin asua vanhassa puutalossa, jossa on kaakeli-tai pönttöuuneja sekä puuhella.

lauantai 29. marraskuuta 2008

elämän arvo?

Tuntuu niin vaikealta kestää tällaista elämää. Onko tämä elämisen arvoista, kun ahdistaa niin, ettei pääse huushollista ulos. Päivät menee yöpaidassa, syön mitä sattuu. Aamusta odotan iltaa, että pääsen nukkumaan. Mieluiten lopettaisin kaiken tämän, mutta vielä yritän kestää tyttöjen tähden. Välillä tuntuu, että mitä ne tekee tällaisella äidillä.

Joulukin tulee. Apua! En jaksa kaikkea sihen liittyvää.

torstai 27. marraskuuta 2008

elossa

Hengitän...
Eilen satoi lunta. Tänään se jo sulaa, ainakin ikkunasta näyttää siltä.
Koko päivä yöpaidassa. Odotan iltaa.
Elossa, mutta millä hinnalla.

maanantai 17. marraskuuta 2008

pientä puuhaa

Eilen satoi muutama hippu lunta. Se ei yleensä täällä länsirannikolla pysy kauaa. Lumentulo ja pieni pakkanen tänään sai mut vaihtamaan auton renkaat. Inhoan tuota työtä, mutta olen niin pihi, etten maksa sellaisesta rangasliikkeessä 25 €:a. Mieluummin teen tuon ikävän homman itse. Siihen ei edes mene kovin kauan aikaa. Onpahan nyt nastarenkaat alla, ei tarvitse jännittää lisälumentuloa tms. (Saaran varsinkaan).

Auringonpaiste houkutteli mut vielä lenkille koiran kanssa. Tein myös eilen puolen tunnin lenkin. (Kohtahan on kasassa tämän viikkoinen liikunta. Jostain olen lukenut, että aikuisen pitäisi liikkua kolme kertaa viikossa puolen tuntia. Musta se on aika vähäinen määrä.) Kotiin tultua laitoin linnuille kepin päähän syöttötelineen ja sinne siemeniä. Talon seinässä roikkuu vielä vesiletku (todennäköisesti pakkasesta haljenneena, suutin ainakin on mennyt rikki, luulisin). En kuitenkaan tänään toimeentunut kiikuttamaan sitä varastoon, kun olin mielestäni ahkeroinut riittävästi tälle päivälle.

Alkaakohan kirkasvalolamppu vaikuttaa vai Deprakinen vähennys? Ihan sama, pääasia että on kaksi päivää ollut hyvä olo. Elän nyt päivän kerrallaan itseäni kuunnellen.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Saatanan sairaus!

Olin välillä elossa. Viikon. Siitä saakka on mennyt alamäkeä enkä ole jaksanut kirjoittaa tänne enkä minnekään muuallekaan. En ole lukenut blogiystävieni kirjoituksia.

Tämä saatanan sairaus!!!! Lääkkeet eivät auta. Olin maanantaina tutulla psykiatrilla, jolla olen käynyt viimeiset 10 vuotta. Hän ei tajunnut ollenkaan, missä menen. Saimme kuitenkin sovittua lääkevähennyksestä, koska en halua syödä tällaista lääkemäärää, kun siitä ei ole hyötyä. Deprakine lopetetaan (hitaasti). Olen ihmetellyt, mitä hyötyä on masennuslääkkeestä ja siitä että syö mielialaa tasaavaa lääkettä, joka mun maalaisjärkeni mukaan vie tehon masennuslääkkeestä. Nyt tasaavaksi jää vain seroquel. Olen miettinyt, että keväällä jätän kaikki lääkkeet ja katson, mitä tapahtuu. Millainen ihminen olen ilman lääkitystä? Jos alkaa mennä huonommin, saahan noita lääkkeitä sitten taas syödä.

Laskin että viimeisen vuoden aikana, mulla on ollut hyvää aikaa vain kolme kuukautta. Ei tällainen ole ihmisen elämää. Elämässä ei ole minkäänlaista laatua, kun nykyisin päivät menee selviämiseen. Katson tv:stä kaikenlaisia tyhmiä ohjelmia ja pelaan tietokoneella mahjongia, koska en jaksa tehdä muuta. Tytöt ovat toistaiseksi kotona, koska haluan olla heidän kanssaan. Ei se mitään laatuaikaa heidän kanssaan ole, mutta saan kuitenkin tavata heitä. Kaupassakäynti ja ruuanlaitto käyvät työstä, jotka mieluiten jättäisin väliin. Olen hautautunut tänne kotiin, koska en jaksa tehdä mitään. BDI-kyselyssä sain joku päivä 35 pistettä eli vakava masennus on päällä.

Tämän kirjoittaminen verotti aika tavalla voimia, mutta halusin sen tehdä, koska ajattelin teitä, jotka luette blogiani ja olette ehkä ihmetelleet, miksi en kirjoita mitään. Siksi.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

elossa

Pari viikkoa olen ollut raatona eli aivan kamalan masennuksen kourissa. Viime viikko oli pohjanoteeraus tässä masennuksessa. Olin suurimman osan viikkoa yksin kotona. Meni päiviä, etten saanut vaatteita päälleni. Haahuilin sisällä kykenemättä tekemään mitään muuta kun pelaamaan netissä mahjongia. Laitoin Hesarin tilauksen hyllylle, koska en pystynyt lukemaan mitään. Välillä keskittymiskyky ei riittänyt edes tv:n katsomiseen. Voin sanoa, että päivät olivat todella pitkiä. Olin väsynyt ja mulla oli paha olo. Ekaa kertaa koko masennushistoriassani mulla ei ollut ahdistusta, vaan paha olo, johon tosin söin opamoxia. Ehkä opamoxin vaikutuksesta alkoi myöhemmin tulla ahdistusta.

Alkuviikosta oli kauniit ilmat, mutta en saanut itseäni ulos. Muistan vieneeni roskia torstaina ja ajatelleeni, että ihana ilma, pitäisi tehdä pieni lenkki koiran kanssa. Ulos meneminen tuntui niin työläältä, etten pystynyt lähtemään. Perjantaina oli pakko mennä kaupunkiin, apteekkiin ja kauppaan. Kävin kahvilla ystäväni kanssa. Edelleen ihmisten ilmoilla oleminen tuntui ahdistavalta. Salli tuli perjantaina kotiin. Oli kiva, kun kotona oli joku. (Tytöt olivat viikon isällään ja ovat edelleen, koska eivät viitsi raijata tavaroitaan paikasta toiseen.) Lauantaina sain vaatteet päälle (Sallille tuli kaveri kylään), pikkuisen siivottua ja tehtyä kaikenlaista pientä. Olo oli ihan erilainen kuin esim. perjantaina. Tänään on jälleen ollut eilistä parempi olo.

Tunnen nousseeni haudasta, niin syvällä olin masennuksessani. Nyt tunnustelen hiljakseen omaa oloani ja mietin, mitä uskaltaisin tehdä, etten rasittaisi itseäni liikaa. Tilanteeni muuttumiseen varmasti vaikutti se, että sain olla viikon rauhassa kotona potemassa masennusta. Koko ajan elin siinä odotuksessa, että lääkkeet alkavat vaikuttaa, varsinkin tyroksiini, jonka vaikutus tulee hitaasti. Mitä ilmeisemmin alan tuntea sen nyt.

Masennuksesta voi selviytyä! :)

maanantai 1. syyskuuta 2008

sylittä

Piki kertoi blogissaan sylin ikävästään. Tunnistin itseni samasta.

Välillä ihan tekee kipeää, kun haluaisi huomiota ja syliä. Äidin syliä mulla ei ole koskaan ollut, en edes muista istuneeni hänen sylissään. (Jostain valokuvasta näin, että olen ollut joskus sylissä. Valokuvassa...) Mulla ei kuitenkaan ole mitään mielikuvaa lohduttavasta sylistä, turvallisesta sylistä. Jos joskus oli paha mieli tms. itketti, sanottiin vain, mitä siinä värnötät, mene muualle. Kun ei ole koskaan saanut lohdutusta, on vaikea hakea sitä tai suostua lohdutetuksi, vaikka sitä kaipaakin. Ennen terapiaa en edes tajunnut koko juttua.

Kun on yksinhuoltaja ja yksineläjä (siis ei parisuhdetta), saa käyttää kaiken luovuutensa pahan olon aikana, mistä löytäisi sylin. Viime perjantaina masennuksessa löysin sylin hyvästä musiikista, saatoin uppoutua siihen. Joskus hyvä kirja saattaa toimia sylinä. Lukeminen kuitenkin vaatii jaksamista ja keskittymiskykyä, jota masentuneella tai ahdistuneella ei aina ole. Kokeilin myös viinin tuomaa syliä. On pakko tunnustaa, että tietyissä tilanteissa alkoholikin helpottaa oloa. Tuo helpotus on vain aika petollista. Itselleni en useinkaan sellaista suo. Ymmärrän kuitenkin että monet sillä helpottavat pahaa oloaan. Joskus on vain paras mennä sänkyyn ja vetää peitto korviin ja antaa unen tulla.

Kertokaapa, lukijat, millainen on teidän sylinne, varsinkin jos ei ole miehen tai naisen läheisyyttä.

Sain muuten tänään kiinni psykiatrini, joka sanoi juuri niin kuin arvelin: nosta masennuslääkitystä. Jos yksi pilleri ei parissa viikossa auta, niin sitten lisäksi toinen. En kovin mielelläni nostaisi sitä niin paljon, kun vasta ollaan menossa pimeään aikaan ja silloin mulle on jo vuosia tullut kaamosmasennus. Mitä sitten syön? Toivon nyt, että korjattu tyroksiinilääkitys auttaa omalta osaltaan asiaan.

perjantai 29. elokuuta 2008

nyt se sitten tuli

Kaikenlaiset väkisin touhuumiset alkavat nyt kostautua. Alkuviikosta purin siis ahdistustani kukkapenkkien tekoon. Sitten lihakset olivat monta päivää kipeinä. Tiesin jo silloin, oikeastaan olen tiennyt jo muutaman viikon, että masennus pukkaa päälle. Olen ollut käsittämättömän väsynyt. Jossain välissä ajattelin, jospa mulla on huono hemoglobiini. Lopulta olen tyytynyt odottamaan, josko tää olo menisi ohi.

Alkuviikolla yritin soittaa psykiatrilleni (mua huvittaa tuo -ni-pääte, tyypillistä amerikkalaista puhetta, mutta todellakin olen käynyt viimeiset 12 vuotta tällä samalla lääkärillä), mutta hän on ilmeisesti siirtynyt osa-aikaeläkkeelle eikä ole tavattavissa kuin kahtena päivänä viikossa. En saanut häntä kiinni. Niinpä ihan omin päin nostin hiukan masennuslääkitystä, luultavasti lääkäri sanoo samaa, kuin mitä olen jo tehnyt. Lääkkeen noston vaikutus vaan ottaa aikaa, parista viikosta kuukauteen.

Olen todella väsynyt ja mulla on paha olla. Kumma kyllä en ole ahdistunut. Tähän paskaan oloon ei ole nopeita ratkaisuja. Tunnen, etten ole ollenkaan oma itseni. Yleensä jaksan kaikenlaista ja selviydyn arjesta, nyt kaikki sellainen vie tavattomasti voimaa. En tiedä, mitä tekisin. Toisaalta en jaksa tehdä mitään, toisaalta en viitsisi maatakaan. Ilmeisesti kuitenkin kallistun sohvalle. Tällaisina hetkinä toivoisi, että ystävät soittaisivat. Joidenkin ihmisten kohdalla mä olen aina se aktiivinen osapuoli, nyt en jaksa. En tiedä, jaksaisinko oikeasti puhua kenenkään kanssa mitään. Tuntuu vaan, että hautaudun kotiin elävältä.

Kummallista, mutta mulla ei ole ruokahalua. Tiedän sen olevan masennuksen oireen, mutta ihmettelen, että yhtäkkiä vuosien jälkeen mulle tulee sellainen oire. Yleensä masennuksessa ruoka on kuitenkin maistunut. Kyllä nytkin saattaa olla nälkä, mutta ei vaan tee mitään mieli. Kaupassa oikein kuulostelin itseäni, eikö tekisi mieli jotain herkkuja, ei sitten niin mitään. Ostin vain tarpeellista. Kukkaron kannalta tietenkin hyvä asia.


Ja naapurin perkeleen koiranvihaajaperhe hakkaa seiniä tai paukuttaa ovia niin, että meillä ikkunat helisee. grrr...

keskiviikko 27. elokuuta 2008

omenasosetta

Eilen päivitin "blogitietoutttani" eli luin kaikki seuraamani blogeja läpi. (Niitä on huomattavsti enemmän kuin tuossa vieressä on mainittu. Jostain syystä bloggeri ei huolinut kuin bloggerin tekstit. Tottakai!) On se vaan kumma, kuinka vieraista ihmisistä tulee tärkeitä ja heidän elämäänsä on mukava seurata. Välillä löytyy uusia blogeja, jotka liitän listaani.

Isäni kävi tänään kylässä. Samalla hän toi kaksi muovikassillista valkeita kuulaita, joista keitin illalla 10 litran kattilallisen omenasosetta. Mielestäni valkeista kuulaista tulee maailman paras omenasose. Palastelen omenat kattilaan ja keitän ne pehmeiksi, en edes kuori niitä. Lopuksi survon ne sauvasekoittimella tasaiseksi ja pakastan. Valkeat kuulaat eivät edes kaipaa sokeria seurakseen. Sose on kauniin vaaleaa.

Isä toi myös kolme pionin tainta, jotka hän oli hakenut naapuriltaan, jolla on varmaan noin 20 metrin pionipenkki. Uusi kukkapenkkini sai täydennystä. Nyt on vielä mietittävä, miten sijoittelen pari muuta kukkapuskaa uuten penkkiin. Sitten pääsenkin istuttamaan kukkasipuleita.

tiistai 26. elokuuta 2008

puutarhan syyselämää

Tänään kävin Hongkongissa ostamassa kukkasipuleita. En ole moneen vuoteen ostanut juurikaan mitään, koska syksyisin rahat ovat olleet vähissä. Nyt laitoin menemään noin 30€:a ja sain aika läjän sipuleita. Niistä onkin sitten iloa moneksi vuodeksi. Keväällä on jännittävä odottaa, mitä nousee mistäkin ja kuinka hyvin muistaa, mitä on laittanut eri paikkohin. Muutenkin kevään ensimmäisistä kukista iloitsee eri tavalla kuin kesän kukista, jotka nekin toki ovat ilonaiheita.

Tässä muutamia kuvia eilisistä pihatöistä.

Tähän kaivoin kolmion mallisen kukkapenkin,



johon siirsin toisaalla kasvaneen ketoneilikan, joka saa nyt levitä rauhassa.


Tämän kohdan valjastamista kukkapenkiksi olen suunnitellut jo pari vuotta.


Aikamoinen kaivuu-urakka siinä oli. Tässä kasvoi meidän paras nurmikko. Siitä olisi joku saanut mainiota nurmikon pohjaa.


Tästä penkistä otin ketoneilikat. Siirsin siihen yhden ritarinkannuksen (vasemmalle), etualalle jalopähkämöitä, oikealla on akileijoja, iiristen eteen laitoin sormustinkukan taimia, joita mulla on todella paljon. Kukka siemensi viime syksyllä runsaasti.



Kuvat taitavat olla hiukan pieniä, mikä johtuu siitä etten ihan osannut käyttää kuvansiirto-ohjelmaa. Seuraavalla kerralla olen fiksumpi.

Puutarhurin elämä on mielenkiintoista ja mukavaa.


maanantai 25. elokuuta 2008

uutta kukkapenkkiä

Olen tänään tehnyt pihahommia noin 9 tuntia. Joku vois sanoa, että taisi meikäläisellä mennä hiukan överiksi. Tein pari uutta kukkapenkkiä ja laajensin yhtä. Olen oikein tyytyväinen itseeni, kun sain tehtyä yhden kukkapenkin, jota olen suunnitellut pari vuotta. Tytöt tuumas, että kohta loppuu nurmikko... No, en aio kääntää koko nurmikkoa kukkapenkiksi, koska koirakin tarvitsee tilaa kuseksia. Sitten on edessä vielä normaalit syystyöt, mutta niiden aika ei ole vielä. Olo on kuin olisin selkääni saanut. Hiukan kauhistuttaa, millaiselta tuntuu huomenna. Otin varuiksi särkylääkkeen. Laitan myöhemmin ennen ja jälkeen -kuvia.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

uusi blogi

Siirsin blogini bloggeriin. Hermostuin vuodatukseen, koska hukkasin välillä tekstiä, kun painoin väärää nappulaa. Nyt opettelen käyttämään tätä. Toivottavasti olette löytäneet helposti blogiini. Yritän siirtää tänne joitakin juttuja vanhasta blogistani.