lauantai 29. marraskuuta 2008

elämän arvo?

Tuntuu niin vaikealta kestää tällaista elämää. Onko tämä elämisen arvoista, kun ahdistaa niin, ettei pääse huushollista ulos. Päivät menee yöpaidassa, syön mitä sattuu. Aamusta odotan iltaa, että pääsen nukkumaan. Mieluiten lopettaisin kaiken tämän, mutta vielä yritän kestää tyttöjen tähden. Välillä tuntuu, että mitä ne tekee tällaisella äidillä.

Joulukin tulee. Apua! En jaksa kaikkea sihen liittyvää.

torstai 27. marraskuuta 2008

elossa

Hengitän...
Eilen satoi lunta. Tänään se jo sulaa, ainakin ikkunasta näyttää siltä.
Koko päivä yöpaidassa. Odotan iltaa.
Elossa, mutta millä hinnalla.

maanantai 17. marraskuuta 2008

pientä puuhaa

Eilen satoi muutama hippu lunta. Se ei yleensä täällä länsirannikolla pysy kauaa. Lumentulo ja pieni pakkanen tänään sai mut vaihtamaan auton renkaat. Inhoan tuota työtä, mutta olen niin pihi, etten maksa sellaisesta rangasliikkeessä 25 €:a. Mieluummin teen tuon ikävän homman itse. Siihen ei edes mene kovin kauan aikaa. Onpahan nyt nastarenkaat alla, ei tarvitse jännittää lisälumentuloa tms. (Saaran varsinkaan).

Auringonpaiste houkutteli mut vielä lenkille koiran kanssa. Tein myös eilen puolen tunnin lenkin. (Kohtahan on kasassa tämän viikkoinen liikunta. Jostain olen lukenut, että aikuisen pitäisi liikkua kolme kertaa viikossa puolen tuntia. Musta se on aika vähäinen määrä.) Kotiin tultua laitoin linnuille kepin päähän syöttötelineen ja sinne siemeniä. Talon seinässä roikkuu vielä vesiletku (todennäköisesti pakkasesta haljenneena, suutin ainakin on mennyt rikki, luulisin). En kuitenkaan tänään toimeentunut kiikuttamaan sitä varastoon, kun olin mielestäni ahkeroinut riittävästi tälle päivälle.

Alkaakohan kirkasvalolamppu vaikuttaa vai Deprakinen vähennys? Ihan sama, pääasia että on kaksi päivää ollut hyvä olo. Elän nyt päivän kerrallaan itseäni kuunnellen.

perjantai 14. marraskuuta 2008

Saatanan sairaus!

Olin välillä elossa. Viikon. Siitä saakka on mennyt alamäkeä enkä ole jaksanut kirjoittaa tänne enkä minnekään muuallekaan. En ole lukenut blogiystävieni kirjoituksia.

Tämä saatanan sairaus!!!! Lääkkeet eivät auta. Olin maanantaina tutulla psykiatrilla, jolla olen käynyt viimeiset 10 vuotta. Hän ei tajunnut ollenkaan, missä menen. Saimme kuitenkin sovittua lääkevähennyksestä, koska en halua syödä tällaista lääkemäärää, kun siitä ei ole hyötyä. Deprakine lopetetaan (hitaasti). Olen ihmetellyt, mitä hyötyä on masennuslääkkeestä ja siitä että syö mielialaa tasaavaa lääkettä, joka mun maalaisjärkeni mukaan vie tehon masennuslääkkeestä. Nyt tasaavaksi jää vain seroquel. Olen miettinyt, että keväällä jätän kaikki lääkkeet ja katson, mitä tapahtuu. Millainen ihminen olen ilman lääkitystä? Jos alkaa mennä huonommin, saahan noita lääkkeitä sitten taas syödä.

Laskin että viimeisen vuoden aikana, mulla on ollut hyvää aikaa vain kolme kuukautta. Ei tällainen ole ihmisen elämää. Elämässä ei ole minkäänlaista laatua, kun nykyisin päivät menee selviämiseen. Katson tv:stä kaikenlaisia tyhmiä ohjelmia ja pelaan tietokoneella mahjongia, koska en jaksa tehdä muuta. Tytöt ovat toistaiseksi kotona, koska haluan olla heidän kanssaan. Ei se mitään laatuaikaa heidän kanssaan ole, mutta saan kuitenkin tavata heitä. Kaupassakäynti ja ruuanlaitto käyvät työstä, jotka mieluiten jättäisin väliin. Olen hautautunut tänne kotiin, koska en jaksa tehdä mitään. BDI-kyselyssä sain joku päivä 35 pistettä eli vakava masennus on päällä.

Tämän kirjoittaminen verotti aika tavalla voimia, mutta halusin sen tehdä, koska ajattelin teitä, jotka luette blogiani ja olette ehkä ihmetelleet, miksi en kirjoita mitään. Siksi.