torstai 24. syyskuuta 2009

laiskat vanhemmat?

En sitten käynyt Picasso-näyttelyssä. Kokous venyi niin pitkään, etten kerennyt. Tai siis venyi ja venyi. Pj. oli ajatellut käyttää siihen reilusti aikaa. Ihan tarpeellistakin se oli. Päässäni pyöri vain, että kokous tuskin kestää kahta kauempaa ja sitten pääsen näyttelyyn. Mielestäni kaikki sujui liian hitaasti, kunnes kello oli kaksi ja tajusin etten pääse mihinkään. Sen jälkeen saatoin rauhassa keskittyä asiaan. Seuraavalla kerralla tiedän tämän. Hiukan jäi vaivaamaan, pitäisikö mennä Helsinkiin pelkästään näyttelyn tähden.

Hesarissa oli uutinen siitä, että Espoo ja Vantaa painostavat vanhempia hoitamaan lapsiaan kotona. Paperiversiossa 2-vuotiaan ja vauvan äiti kertoi laittaneensa vanhemman hoitoon, että lapsella olisi enemmän sosiaalisia kontakteja kuin äiti ja vauva. Tällaiset kommentit saavat minut näkemään punaista. Mikä ihme nykyäitejä riivaa? Kaksivuotias on niin pieni, että hänelle riittävät äiti ja vauva kotona, ei hän kaipaa sen kummempia kontakteja. Taitaa äideille olla helpompaa työntää vanhempi päivähoitoon, että saa olla vauvan kanssa rauhassa kotona. Ei tarvitse ulkoilla vanhemman kanssa, laittaa päiväunille jne. Tätä selitellään silläkin, että näin vauva ja äiti voivat rauhassa tutustua toisiinsa. gggrrr.

Salli syntyi, kun Saara oli vuosi ja 11 kk. Ei olisi tullut mieleenikään laittaa häntä hoitoon, tosin se ei silloin ollut mahdollistakaan. Olihan kahden pienen lapsen kanssa taitelemista ja se oli rasittavaa, mutta siitä selvittiin. Itselleni oli tärkeää saada olla lasten kanssa rauhassa kotona. Minusta on tärkeää, että sisarukset saavat tutustua toisiinsa ja vanhempi lapsi oppii, että tuo on tuossa vastedes. Ajattelen että jos vanhempi lapsi työnnetään vauvan tullessa muualle hoitoon, hän voi kokea melkoisia syrjäyttämisen tunteita.

Toinen asia mitä ihmettelen, on se että nykyäidit ja -isät vievät vauvansa isovanhemmille hoitoon, että pääsevät itse esim. matkoille tai saavat vapaan viikonlopun. Vauvan kehityksen kannalta on tärkeää, että hänelle muodostuu turvallinen suhde vanhempiinsa. Alle vuoden ikäisen lapsen paikka on omien vanhempiensa luona, ei mummulassa. Sinne ehtii myöhemminkin. Olen sitä mieltä että nykyvanhempien on vaikea siirtää omia tarpeitaan tuonnemmaksi pienten lasten vuoksi. Ei osata tai haluta ajatella, että kun lapset ovat pieniä, heihin joutuu sitoutumaan tavalla, joka on jokaiselle vanhemmalle uusi. Muutamaksi vuodeksi on unohdettava itsensä ja elettävä lasten ehdoilla. Mieluummin kauemminkin.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Helsinkii menos

Tekstiä ei sais koskaa alottaa kirjottamalla mää tai olen tms, näin mulle o siis aikoinaa Hyvätin Laura koulus opettanu. Joten alotan tän tällä kommentilla. Enkä mää muutenka ossaa aina sitä oppii nourattaa.

Oon saanu itteni MTKL:n naistyäryhmään. Meil oli eka kokous kesän alus Jyväskyläs ja huamenna on kokous Helsinkis. Enemmän mää tykkään men Hessaan, ko voin samal käyrä kyläilemäs kavereitten luana ja muutenki vähä ihmetel pääkaupunki mennoo ja tul si takas kottii tyytyväisen pikkukaupunkin elämää. Siäl kokoukses me pohritaan tärkeinä mite MTKL vois ottaa naissii enemmän huamioo sen toiminnas ja muuteki naisten asioit täs yhteiskunnas. Mää omalta osaltani halluun erityisesti kiinnittää huamioo yksinhualtajanaisten asemaa, varsinki sellaste jokka on miälenterveydeltään sairaita. Se ko on mul tuttuu. Ko mää sairastuin ni loppu avioliittoki eli koko ajan ko olen ollu yksinhualtaja, olen ollu myäs vaihtelevast sairas. (Niinhä mää aikasemmi kirjotinki.)

Täs samal on si hyvä tilasuus käyrä kattomas Ateneumis Pikasson tairetta. En oo ollenkaa varma piränks mää siit, mut ajattelin kattoo sen näyttelyn niinko yleissivistyksen kannalt, ko kerran oon sil päi ny liikkeel. Sit mul ainaki on asiast joku miälipire.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

mun o hyvä assuu Poris

Mää innostuin täst murreasiast, ko oon lukenu Äijänkäppyrän plokia. Se kirjottaa pohjanmaan murteel. En mää aina heti ymmärrä mitä se sannoo. Yks päiväki luin pitkää enneko tajusin et se kirjotti koirastaa. Äijä on kans joskus kirjottanu murteel. Jotku sannoo et Porin murre on kamala kuulost, mut ko mää olen Hesa ekskursiota lukuunottamatta asunu koko ikäni Satakunnas, ni se kuulostaa must oikei hyvält. Kävimmää syntymäs Savos ja olin yhren ko muutettii Kokemäjel. Joku espoolaine sano joskus, et mää puhun hauskasti. No, osa espoolaisist ei tiärä murteist mittää. Sen oon huamannu, et ne puhhuu sillai suhisemalla kaikki ässät. Nuaret siis. Meen Sallii välil ärsyttää kamalast ko mää käytän jotai murresanoi, mut hälleki mun Turun lähel asuva veli totes, et puhut sit porilaist.

Ko tää seutu on mul jo lapsuurest tuttuu, siks mää en oikee ossaa kuvitel itteeni Turkuu asumaa. Eikä sitä tiärä vaik turkulaiset ois luanteeltas jotenki erilaisii, ko mihi mää oon tottunu. Sillo ko mää ja mun ex-miäs valmistuttii, me miätittii jonku aikaa, jos lährettäs Itä-Suamee töihi, mää konnen ollu koskaa ollu siäl päi. Mut me tultii sit siihe tuloksee, et mitä suatta sinne mennä, ko kumminki jossai vaihees tultais tän Läns-Suamee. Niin me si pääryttii Merikarvial. Ja täytyy kyl sannoo, et siäl en sit viihtyny yhtää, oli ne sen verra erikoisii. Mut Pori on kiva kaupunki, vaik enne opiskeluja sanoinki, etten halluu koskaa assuu Poris. Sillo 70-luvu lopus Pori oli aika ankee kaupunki. No, emmää tiärä mite tää poikkee vaik jostai Kouvolast, joka kuulemma o nykysinki ankee paikka. Mut mää oon tottunu olemaa täälä. Tää o aikalail semmone maalaiskaupunki si lopult.

Tännää mää kävin pualukas Ahlaisis sill aikaa, ko Salli peuhas hevosten kans. Ajoin ensin aika matkan autol pikkutiätä ja siäl jossain korves asu ihmissii! Ko mää siäl mettäs kulji, aattelin et vois ol aika vänkä assuu iha luanno viäres, sillai et kotipihast alkas mettä eikä olis koiraavihhaajamiähiä seinänaapuris huutamas mukuloilles. Mahtasiks mää kumminkaa viihtyy nii syrjäs, kaupunki lairal ko kerra asun.

lauantai 19. syyskuuta 2009

mihkä mää ny muuttasin?

Mää miätin jatkuvasti asumista. Nyt ko noi likatki on kohta molemmat omillaa, voi olla että mää muutan tästä jonneki. Ei nääs taira rahat riittää täsä asumisee.
Viime kuun lopus, kun oltii siäl Turus, innostuin kovasti Turus asumisest. Kattelin niit kivoja puutalokortteleit ja ajattelin, et kyl mää voisin assuu sellases. Ko mää pääsin kottiin, aloin kattelee netist asuntoi. Jopas Turus oliki kovasti asuntovälittäjii. Meni melkei koko päivä ko kävin niit läpitte. Mut illal jo aattelin, et ei se elämä sen kummosempaa oo Turus ko Poriskaa. Nii mää sit hylkäsin ajatuksen Turus asumisest.
No, eilen tuli postilooraan mun suasikkilukemisto, etuovi.com-lehti. Taas mää kattelin kaikki ilmotukset läpitte ja rengastin miälenkiintoset. Niit oliki aika paljo. Kaks oli erityisen kiinnostavaa. Molemmis oli hinta kohraallaan. Toinen oli kolmio Noormarkus. Mää oon joskus asunu siäl pari vuatta ja tykkäsin kovasti ol siäl, siks mää nytki aattelin et voisin assuu siäl. Sitä paitti Noormarkku tulee osaks Poria vuaren vaihtees. Nii paljo se asunto mua kiinnosti, et ajeltii Tuutiki kans sinne kattomaa sitä ulkoapäin. Se oli sellane 70-luvun rivitaloyhtiö, aika ruma, mutta rauhallisella paikalla. Mää miätiskelin ja Tuutikki sano, et sun pittää ny ajatella asiat. Meinaaks mää ny si muuttaa. Ku ajeltii kotia päin, päätin et en mää ny kuitenkaa viälä muuta, ko Salliki on kotona eikä se kumminkaa tulis mun kans Noormarkkuu.


Nii ja se toinen asunto oli vanha puutalo Ulvilas. Siin oli pönttöuuni ja kaakeliuuni ja keittiössä hella. Panu Kaila sano täs kerran telkkaris, et vanhas talos kannattais assuu ensi vuasi ennenku tekkee siäl mittää. Siin talos oli se ongelma, ettei siäl ollu suihkuu sisäl. Olis tarvinnu talvellaki mennä aamusel pesee tukkaas saunaan. Salli ei varmaa olis suastunu, enkä määkään niin viähyttyny ole ajatuksest.


Niinpä mää jatkan täsä asumista, mut kattelen kyl jatkuvasti myytävänä olevii taloi.

perjantai 18. syyskuuta 2009

lapsi / psyykkisesti sairas vanhempi

Eiliseen bloggaukseen liittyvää pohdintaa.
Minulla on hyvä omatunto suhteessa lapsiini. Olen tehnyt monta asiaa toisin kuin itse olen lapsuudessani kokenut.

Jäin eläkkeelle kun tytöt olivat 7 ja 9 vuotiaat. Sitä ennen olin jo ollut kuntoutustuella kotona. Tavallaan eläkkeelläoloni on ollut lasten kannalta hyvä, koska olen ollut kotona aina kun he ovat tulleet koulusta. Ruoka on ollut valmiina odottamassa eikä heidän ole tarvinnut olla yksin kotona. On ollut aikaa ja jonkin verran voimiakin yhteiseen puuhasteluun. Olen jaksanut kuskata heitä harrastuksiin. Meillä ei ole saanut harrastaa ylenmäärin, vain kaksi harrastusta viikossa. Mielestäni on tärkeää, että lapsella on aikaa vain olla sekä leikkiä kavereiden kanssa. Saara toi harvoin kavereitaan kotiin, mutta Salli senkin edestä. Meidän tytöt ovat käyttäneet paljon aikaa lukemiseen, mikä on mielestäni hyvä asia.

Luulen että olen tässä tilanteessa ollut "parempi" äiti kuin, jos olisin ollut opettajan työssäni. Silloin olisin tullut koulusta väsyneenä kotiin, jossa nälkäiset ja huomionkipeät lapset odottavat minua. Ruuanlaittoa, kaupassakäyntiä, kotitöitä ja koulutöitä. Koeruuhkissa ja yo-kirjoitusten aikoina olisi ollut itsekkäästi pakko tehdä töitä lapsista välittämättä. Olen siis ollut yksinhuoltaja siitä saakka, kun tytöt ovat olleet 3½ ja 5½ -vuotiaita. Yksinhuoltaja-opettajana en varmastikaan olisi ollut lapsilleni senkään vertaa läsnä kuin nyt.

Toki minulla on ollut sairaskausia. Olen myös ollut sairaalahoidossa melko paljon. Tällöin tytöt ovat olleet joko isäni kanssa tai oman isänsä luona. Viimeiseen asti olen yrittänyt salata sairauteni lapsilta. Vaikka olisi ollut kuinka huono päivä, olen peseytynyt ja pukeutunut siihen mennessä, kun he ovat tulleet koulusta kotiin, jossa on aina odottanut ruoka. Lapset ovat toki vaistonneet väsymykseni. Kuulin kun Salli (10v) selitti masennusta ystävälleen, joka ihmetteli miksi en ole töissä, että kun on masentunut on koko ajan väsynyt. Onhan minullakin ollut pinna piukalla, mutta kelläpä ei. Sairaalassa ollessani tytöt ovat käyneet katsomassa minua ja olen soittanut heille joka ilta.

Jokaisessa perheessä ovat omat ongelmansa niin meilläkin. Minun sairauteni on varmaan tuonut perheeseemme oman sävynsä. Terapeuttini kyseli usein lapsista ja mielelläni heistä kerroinkin. Tällä viikolla kävin psykiatrilla, jolla olen käynyt viimeiset 13 vuotta. Hänkin kyseli tytöistä.

Tytöt ovat olleet ja ovat edelleen tärkeintä, mitä minulla on. Luulen että minua ei enää olisi ilman heitä. He ovat tuoneet elämääni tarkoituksen ja mielekkyyden. Meillä on aina sanottu "minä rakastan sinua", on myös halattu, toisin kuin lapsuuden kodissani.

Nyt kun Saara on jo lähtenyt ja Sallikin kohta lähdössä, olen tyytyväinen että he lähtevät. Olen täyttänyt tehtäväni äitinä. Nyt on minun vuoroni ajatella itseäni, sillä tähän saakka olen sovittanut elämäni heidän mukaansa. Meillä on läheiset välit ja luotan siihen, että he pärjäävät elämässään. Joskus kun murehdin sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut tyttöihin, terapeuttini sanoi että he ovat nähneet elämää laajemmalti kuin moni muu, myös sen että vaikeuksista selvitään.

torstai 17. syyskuuta 2009

lapsi / psyykkisesti sairas vanhempi

Jonkun iltapäivälehden lisälehden kannessa oli viikolla otsake tyyliin: Äitini masennus vaikuttaa edelleen. Tuoreessa Mielenterveys-lehdessä kiinnitetään huomiota samaan asiaan. Tutkimusten mukaan vakavaa masennusta sairastavien lapsista 40 % sairastuu masennukseen alle 20-vuotiaana ja 60 % alle 25-vuotiaana. Suurin osa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien lapsista ei kuitenkaan sairastu. Lapsen sairastumisriski kasvaa, jos psyykkinen sairaus tuo vaikeuksia lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutussuhteeseen ja perheen keskinäiseen vuorovaikutukseen.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että joissain psyykkisistä sairauksista kärsivissä perheissä vanhemmat eivät osaa ottaa huomioon lasten tarpeita eivätkä osaa kommunikoida lasten kanssa. Lapsen tarpeet voivat jäädä taka-alalle, kun vanhempi on väsynyt tai ahdistunut. Vanhempi voi myös käyttää lastaan terapeuttina kertomalla hänelle asioitaan. Lapselle on raskasta, jos vanhempi on jatkuvasti ärtynyt ja suuttuu pienistä asioista. Lapsesta voi tulla perheen aikuinen, joka huolehtii arjen asioista. Hän voi myös olla huolestunut vanhemman jaksamisesta. Varsinkin jos vanhempi puhuu itsemurha-aikeistaan lapselle, tämä huolestuu ja tulee levottomaksi. Lapsi voi kuvitella itse aiheuttaneensa vanhemman sairauden ja tuntea siksi syyllisyyttä. Jos lapsi ei saa käsitellä omia tunteitaan, hän ahdistuu, on peloissaan, varuillaan ja levoton. Hän on vaarassa sairastua.

Jos psyykkisesti sairaalla on lapsia, se pitää ottaa huomioon hoitosuhteessa. Terapeutin ja lääkärin tulee jatkuvasti kysellä myös lasten kuulumisia. Se ei tarkoita, että terapeutti tai lääkäri pitäisi vanhempaa huonona isänä tai äitinä.

Palaan omalta kohdaltani näihin asioihin myöhemmin.

tiistai 15. syyskuuta 2009

tarpeeton

Viime päivinä olen tuntenut itseni tarpeettomaksi,vaikka en ole sen tarpeettomampi kuin ennenkään. Kiistän sen liittyvän siihen, että olen ollut elokuusta yksin kotona, kun Salli on ollut isänsä luona lukemassa yo-kirjoituksiin (minä kuulemma häiritsen keskittymistä hiippailullani). Olen nauttinut tästä yllättävästä vapaudestani ja kuulostellut, että tällaistäkö se on vuoden päästä. Ei, tarpeettomuuden tunteeni ei liity siihen, että kotona kukaan ei tarvitse minua, vaan johonkin yleiseen ulkopuolisuuden kokemukseen liittyneenä aikuisen ihmisen kaipuuseen.

Eilen oli ensimmäinen kerta luovan kirjoittamisen opiskelua, joka tuntuu itselleni tarpeelliselta. Ehkä sen myötä voin löytää jotain uutta ja mielekästä elämääni.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

elämää

Parina viimeisenä päivänä

- olen ihmetellyt, miksi en saa itseäni lenkille, kun en voi kuljettaa samalla koiraa. Koiralla on jalka kipeänä eikä kävely tee sille hyvää. Jotenkin ajatus kävellä itsekseni tuntuu hölmöltä.

- olen tehnyt savesta valkosipuleita ja lintuja

- syönyt ylenmäärin kriikunoita

-ihmetellyt, että joku kertoo lehdessä harrastavansa tv:n katselua

- pessyt ikkunoita ja verhoja

- käynyt isän kanssa ravintolassa syömässä kalliin ja hintaansa nähden huonon ruuan

- miettinyt asumista

- hakannut käytävän seinään 26 naulaa

perjantai 11. syyskuuta 2009

lapsuudenystävä

Kuten edellisen bloggauksen kommenteissa totesin, pakot ovat joskus hyviä. Olin eilen lapsuudenystäväni kanssa Raision Ikeassa. Itse en ostanut juuri mitään, hän senkin edestä uuteen kotiinsa. Tärkeintä oli kuitenkin saada olla yhdessä. Hän on asunut viimeiset 11 vuotta niin kaukana, että olemme nähneet pikaisesti kesäisin. Nyt on mahdollisuus luoda ystävyyssuhdetta uudelleen. Päivän aikana huomasin hänen muuttuneen. Toki hänen elämäntilanteensakin on erilainen. Hän on naimisissa kiireisen miehen kanssa, minä eronnut. Hän etsii töitä, minä olen jo pois työelämästä. Minun lapsistani toinen on jo muuttanut pois kotoa ja toinenkin lähtee vuoden sisällä, hänen nuorimmaisensa käy esikoulua. Olemme kuitenkin samanikäisiä. Myös minä olen muuttunut ajan kuluessa, onneksi. Iloitsen että meillä on jälleen mahdollisuus tavata useammin ja jakaa elämäämme.

Tänään pakotin itseni pesemään ikkunat ja verhot, joihin en ole jaksanut koskea pariin vuoteen. Pakottaminen onnistui, koska aamulla ei ollut paha olo. (Jo maanantaina suunnittelin samaa asiaa, mutta en pystynyt.) Ehkä eniten kuitenkin vaikutti uni, johon heräsin. Merkillistä miten unessa voi tulla lohdutetuksi. En muista nähneeni vastaavanlaista unta aikaisemmin.

Huomenna pakottaudun keramiikan pariin raku-kurssille.

tiistai 8. syyskuuta 2009

kivi


Aloitin jälleen kerran keramiikan. Viime syksynä jaksoin käydä kaksi kertaa. Kuinkahan monta kertaa tänä vuonna? Toiveikkaana aloitan ensi viikolla kirjoittamiseen liittyvän harrastuksen, joka maksaa niin paljon että siellä on pakko käydä, tuli mitä tuli. (Toivottavasti lääkärin todistus vapauttaa minut siitä, jos tulee äärimmäinen stoppi.)
On tylsää kun joutuu ajattelemaan kaiken sen mukaan, minkälainen masennus tänä syksynä tulee. Luin muiden blogeja, enkä voi kuin ihmetellä ihmisten energiaa. Tuntuu kuin kantaisin kiveä sisälläni eikä kuitenkaan ole kovin kauan siitä, kun vielä jaksoin touhuta kaikenlaista. Ja kuinka iloitsinkaan jaksamisestani. En voi mitään ajatukselle, että tämä on niin väärin.

maanantai 7. syyskuuta 2009

valosta pimeyteen


Minkä vuodenajan ihminen olen? Olennainen kysymys. Tämmöisiäkin asioita pohditaan. En osaa määritellä itseäni mihinkään vuodenaikaan. Tärkeintä minulle on valo. Tykkään valoisista vuodenajoista - en välitä talvesta, kevättalvesta kylläkin.

Olen vuodenaikamasentuja. Masennus tulee vääjäämättä lokakuun lopulla, marraskuu on yhtä helvettiä, joulukuussa pitää vääntäytyä. Onneksi valo lisääntyy jo helmikuussa. Joskus masennus alkaa jo syyskuussa ja jatkuu heinäkuulle.

Masennus rajaa elämää ikävällä tavalla. Se tekee häkin minän ympärille. Näköala rajoittuu hetkestä toiseen selviämiseen.

- Kun avaan silmät, tuska raastaa olemusta. Pääsenkö kaapille hakemaan ahdistusta helpottavan lääkkeen ja takaisin sänkyyn?
- Tukkani on likainen ja haisen hielle, mutten jaksan käydä suihkussa.
- Sain käytyä suihkussa!
- Syön neljättä päivää jugurttia, leipää ja kahvia.
- Ei ole ketään, joka kävisi puolestani kaupassa.
- Pitäisi laittaa sanomalehti jakelukieltoon, koska en pysty lukemaan lehteä.
- Katselen tv:tä 6 tuntia päivässä.
- Apua, puhelin soi. En halua puhua kenenkään kanssa.
- Onneksi sain lapset isälleen.

En halua, en halua, en halua!

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Pirkon herkut

Miten Pirkko Arstila voikaan vaikuttaa elämään! Hän kirjoittaa silloin tällöin paikalliseen lehteen kolumneja. Mieleen on jäänyt, kuinka hän on kehunut, että sai siellä ja täällä hyvin haudutettua Darjeeling-teetä. Teen ystävälle pussiteet ovat yökötys, kalpea muistutus teestä. Välillä niitäkin joutuu juomaan. Liptonin keltalappuisia teepusseja en suostu kastamaan kupissani. Silloin tällöin kun olen muistanut, olen katsellut teehyllyjä etsien Darjeelingta (vai millai tää kuuluu taivuttaa). Viime viikolla paikallisessa x-automarketissa tärppäsi. Kylläpä on pehmeän makuista teetä.

tiistai 1. syyskuuta 2009

mikä kokemus!


Tyrvään Pyhän Olavin kirkko tarjoaa epäilemättä yhden tämän ajan vaikuttavimmista taidekokemuksista. Kuljin ja katselin kuvia pitkään. Penkissä istuessani oli tulla itku. Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen ovat onnistuneet työssään. Mikä työmäärä heillä on ollut! Ylläoleva kuva on Osmo Rauhalan luomisen viimeinen päivä, jolloin Jumala on jo luonut ihmisen ja lepää työstään.


Kuvassa on Jerusalemin itkijänaiset. Tämä kuva kosketti erityisesti.
Satakunnan Kansan päätoimittaja kirjoitti kolumnissaan taideteosten valmistuttua jotenkin näin: koskettakoon armon kyyhky Osmo Rauhalaa ja enkelin siipi Kuutti Lavosta. Olin tuolloin hämmästynyt toimittajan uskonnollis-runollisesta kielestä, nyt ajattelen itse samoin.
Kiitos näistä taideteoksista.