Kuulin eilen kahden itseäni nuoremman naisen keskustelevan siitä, että heidän elämänsä on jatkuvaa suorittamista. Molemmilla on murrosikäiset lapset, he käyvät työssä ja opiskelevat sen ohessa. Kumpikin valitti, kuinka elämä on kiireistä juoksemista paikasta toiseen eikä aikaa jää itselle ollenkaan. He kaipasivat edes yhtä päivää viikossa, jolloin saisi olla vain itsekseen tekemättä mikään.
Tasan ei käy onnen lahjat. Minulla on aikaa, ongelmana on keksiä itselle riittävästi mielekästä tekemistä, jotta päivät kuluisivat mukavasti. Mahtaisivatko nämä naiset haluta vaihtaa osia kanssani? Minä en. Kuitenkaan. Vaikka olenkin välillä turhautunut ja tunnen itseni tarpeettomaksi, en halua tuollaiseen oravanpyörään, joka lopulta syö ihmisen voimat. Olen jo aika hyvin tottunut omanlaiseeni elämään ja tuntuisi vaikealta muuttaa tätä. En halua elämästäni kiireistä suorittamista pakon edessä.
Asioilla on puolensa ja puolensa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Niin on!
Ja kun tähän kiireettömään elämään tottuu ei kyllä pois vaihtaisi.
Vaikka omalla laillaan ne kiirevuodetkin olivat antoisia.
Niinpä.
Tasan ei käy nallekarkit.
Onhan töissä ainakin yksi hyvä puoli, se palkkapäivä.
Muusta hyvyydestä nyt en sitten tiedäkään.
Ei vaan, kait sitä joskus ihan kivaakin on...
-SatuSanna
Minä en kaipaa kiireiseen elämään, on ihanaa, kun on aikaa lapsille:) Oikeasti, aika paljon vähemmälläkin voisi tulla toimeen, kun etsii sen onnensa niistä arkipäivän asioista.
Tämän olen lukenut, en itse keksinyt, mutta samaan olen törmännyt:en ole koskaan kuullut vanhenevan ihmisen harmitelleen sitä, kuinka vähän tuli viettäneeksi aikaa työpaikalla;aika moni sen sijaan tuntuu harmittelevan sitä, kuinka vähän tuli aikanaan viettäneeksi aikaansa lastensa kanssa...
Lähetä kommentti