torstai 7. tammikuuta 2010

vaiettu menneisyys


Sain juuri luettua Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittaman kirjan Ruma sota. Kiinnostuin kirjasta Timo Harakan kolumnin perusteella. Kirjassa käsitellään asioita, joista ei ilmeisesti tätä ennen ole julkisesti puhuttu. Muistaakseni se aiheutti aikoinaan melkoisen kohun paljastamalla ikäviä asioita suomalaisista sotilaista. Kirjassa romutetaan sotasankarimyytti. Minulle tärkeintä antia oli se, että kirja avaa näkökulman sodan vaikutuksiin mm. lapsiin ja jälkipolviin.
Oman terapiani kautta olen miettinyt paljon omia vanhempiani. Molemmat ovat siirtokarjalaisia. Äitini isä oli sodassa kaikki vuodet. Äitini ei halua muistella lapsuuttaan. Olen tulkinut sen niin, että hänellä on niin traumaattisia lapsuusmuistoja, että hän torjuu ne, osin tietoisestikin. Käsittääkseni hänen isänsä on ollut sodan jälkeen väkivaltainen ainakin vaimoaan kohtaan. (Kirjassa kerrotaan juuri tällaisesta muuttuneesta käyttäytymisestä.) Äitini on aika häiriintynyt persoonaltaan, mikä osaltaan on vaikuttanut minun persoonallisuuteeni ja sairastumiseen.
Isäni on sotaorpo. Hän oli 4-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Koko evakuoitu kylä muutti Pohjanmaalle, jossa sotaleski aloitti elämänsä uudelleen kahden lapsensa kanssa. Muistan lapsuudestani mummoni puhuneen jatkuvasti, että kunpa ei enää tulisi sotaa. Nyt aikuisena ymmärrän, mitä kaikkea tuohon mummon puheeseen sisältyi. Koska isälläni ei ole kokemusta omasta isästä, ei hän ole oikein osannut olla isä omille lapsilleenkaan, vaan on paennut perheen arkea kahden työn tekemiseen.
Minua kosketti karmeassa kirjassa se, että nyt joku vahvisti omat ajatukseni sodan traumaattisista vaikutuksista myös jälkipolviin. Nykyisin painotetaan kriisi- ja muuta terapiaa trauman kokeneille. Kaikki muistamme viime vuosien tragediat, uusimpana Sello, joissa on korostettu kriisin jälkihoitoa. Sota oli koko kansaa koskettava kriisi, josta ihmisten oli selvittävä omin avuin. Pääasiassa kaikesta vaiettiin. Nykykäsityksen mukaan käsittelemättömät kriisit näkyvät monin tavoin ihmisen elämässä. Kirjassa tuodaan esiin näitä puolia.
edit. grrr. Miksi tämä ohjelma laittaa kaiken tekstin pötköön, kun alussa on kuva?

2 kommenttia:

Aija kirjoitti...

Näissä kriisiterapioissa on todella maailma muuttunut. Kuulin hiljattain n. 35-vuotiaasta miehestä, joka ala-asteikäisenä löysi isänsä vessasta, isä oli ampunut itsensä. Poika ja veli lähtivät samana aamuna vielä kouluun... Eli tämä on siis ollut about 80-luvun puoliväliä.

Niina kirjoitti...

joopa joo