Noormarkussa...

Oloni kummasti parantunut viime viikosta, paraneminen alkoi siis jo viime viikolla. Olen tyytyväinen, en tosin uskalla vielä täysin luottaa, että kyllä se tästä... Iloitsen jokaisesta hyvästä päivästä. Tällä viikolla pudotin jälleen pois 300 mg Deprakinea.

Kävin itsenäisyyspäivänä koiran kanssa kävelyllä Noormarkussa, ensin Ahlströmin alueella, sitten Länsimetsässä, jossa asuimme -90 luvun alussa. Koira oli aivan uupunut äkkiseltään tunnin kävelystä. Nautin tutuilla seuduilla kulkemisesta. Mulla on säilynyt jonkinlainen lukkarinrakkaus Noormarkkuun (joka muuten liittyy Poriin v. 2010 alusta). Aika jonka siellä asuimme, oli tapahtumarikasta. Saara oli 5 kk sinne muuttaessamme ja siellä syntyi Salli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että sieltä pois muuttaminen oli eräs elämäni suurimmista virheistä. Etsimme omakotitaloa ja löysimme sellaisen Hyvelästä, Porista. Kun muutimme Noormarkkuun, en tuntenut siellä ketään. Kolmen vuoden aikana tutustuin naapuruston äiteihin, joiden kanssa seisoskelimme ja juttelimme leikkikentällä ja samalla vahdimme jälkikasvun touhuja. Hyvelässä ei ollut pieniä lapsia eikä siis äitejäkään. Jäin taas yksin. Ensimmäinen masennus tuli pian muuton jälkeen.

Olen ajatellut että enää en vaihda paikkakuntaa. (Aika ihmeitä pitää sattua, että niin tekisin.) Olen niin monta kertaa joutunut luomaan uuden sosiaalisen verkoston muuttojen vuoksi. Nyt mulla on täällä toimiva sellainen. Enää en jaksa ryhtyä samaan. Voin kyllä kuvitella muuttavani Noormarkkuun, jos sieltä sattuu joskus löytymään sopiva puutalo. Noormarkusta ei ole kuin 15 km Porin keskustaan, joten sieltä käsin voin kyllä käydä Porin harrastuksissa.

Tänään olen leiponut kasan pullia. Vaniljahyrriä ja Itävaltalaisia juustopullia, joiden sisus muistuttaa amerikkalaista juustokakkua. Aherrettuani kolme tuntia olin aivan poikki. Jälkien siivous meinas vallan jäädä. En edes muista koska viimeksi olen leiponut. Lasten ollessa pieniä leivoin joka viikko.