lapsuudenystävä

Päivitykset täällä alkavat harveta ja siirtyvät toiseen blogiini, jonka linkki on sivupalkissa.

Olin eilen lapsuudenystäväni häissä. Oli koskettavaa saada olla todistamassa, kuinka kaksi viisikymppistä elämän koettelemaa ihmistä lupasivat rakastaa toisiaan kuolemaan saakka. Tapasin häissä muutaman tutun menneisyydestä. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää monella tapaa.

Vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että en halua miestä elämääni, pienoinen kaipaus nosti päätään. Yritän tunkea sen taas piiloon enkä kaivaa rupea auki.

kiukku

Eilen oli Suuren Kiukun päivä. Erinäiset tapahtumat nostivat esiin muistoja lapsuudesta. Nykyhetki ja menneisyys muodostivat päässäni Mylläkän, joka pyöri siellä koko päivän. Pihisin. Viha vei voimia. En muista koska olisin nukahtunut tv:n ääreen ilman iltalääkkeitäni. Johan Falk jäi kesken. Onneksi mieliala muuttui yön aikana.

En ilmeisesti osaa vieläkään käyttää kommenttien valvontaa, koska kaikki eivät ole tallentuneet. Olen pahoillani.

muistojen kirja

Heidin blogista sain idean kuvata vuonna 1969 joululahjaksi saamani muistokirjan. Muistan että kirjani oli yksi luokan hienoimpia. Sain lahjaksi myös ihania kiiltokuva.

Ensimmäisen värssyn kirjoitti enoni: Muista silloin minua, kun kirppu puree sinua. Takakannessa on teksti: Kun lehdet tippuu niin kannet jää ja kansissa säilyy muisto tää. (Marja)

kiukku on voimaa

Kiitos kaikille uuden vuoden vuoden toivotuksista. Tuntui hyvältä kun muistettiin. Myös minä toivotan parempaa vuotta 2009 kaikille lukijoilleni. Toivon tästä kasvun vuotta meille kaikille. :)

Kiukku on voimaa!

Olen ottanut projektikseni käydä läpi menneisyyttäni kirjoittamalla kaikesta, mikä on mua lapsuudessa ja nuoruudessa satuttanut ja nöyryyttänyt. Käyn läpi tilanteet, muistelen ne ja tunnen kaikki tunteet, joita niihin liittyy. Yllättäen mieleen nousee monenlaisia tapahtumia. Samalla kun mietin niitä kirjoittamalla, saan niihin monenlaista näkökulmaa:
- kiukkuisen lapsen
- nöyryytetyn lapsen
- aikuisen joka tarkastelee asioita vuosien takaa
- ymmärrän itseäni
- käsitän äidin ja isän toimintaa
- en käsitä äidin tekemisiä
- näen kuinka sairas ihminen äitini on aina ollut

Monenlaisia ajatuksia ja tunteita on noussut pinnalle. Uskon vakaasti, että tarkastelemalla näin mennyttä, pääsen siitä vihdoin vapaaksi. (Eriäviä mielipiteitä saa toki esittää.) Ajattelen että sanoittamalla itsessäni olevan lapsen elämää ja tunteita ja antamalla lapselle tilaa itsessäni, saan vihdoin tuntea ne tunteet, joita en uskaltanut aikoinaan tuntea tai ilmaista. Muisti on ihmeellinen asia! Sieltä nousee vääjäämättä kaikenlaista, kun vain uskaltaa kurkistaa sinne. Jatkuvasti uutta.

Olen jostain lukenut, että masennus on itseä päin suunnattua vihaa. Masennus on vienyt mua kohti äärimmäistä vihan ilmaisua - itsemurhaa! Voi perkele! Jos kaikki tämä juontaa menneisyyteen. Voin sanoa, että vihaa on ja paljon. En ole aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka paljon sitä on. Terapeuttini on usein sanonut, että mulle vaikeita tunteita ovat viha ja suru. Nyt ymmärrän, että tottakai viha on mulle vaikea ja ahdistava tunne, koska en ole saanut sitä milloinkaan ilmaista. Äiti on tehnyt mitä kummallisempia asioita, joihin ei ole saanut reagoida terveellä tavalla - vihalla - koska hän ei ole sitä kestänyt. Hänen toimissaan ei ole koskaan mitään väärää, hän on kaikessa oikeassa, edelleen. Vihan ilmaisua on aina seurannut rangaistus. Usein se on ollut alistamista tavalla tai toisella. Pienempänä usein fyysistä väkivaltaa, vanhempana henkistä, joka on rokottanut milloin mistäkin mielen paikasta.

Olen muistanut monenlaisia tapahtumia, joissa olen olettanut, että tietynlainen toiminta on normaalia, esim. ystävien kutsuminen kotiin. Yhä uudelleen olen törmännyt äidin kummallisuuksiin, joista on ollut seurauksena riita, pahimmassa tapauksessa kaverin edessä nöyryyttäminen, jolloin olen hädissäni pyytänyt ystäviltäni anteeksi äidin käytöstä. Hän on saattanut jopa huutaa heille.

Uskon, että kohdallani kiukku on voimaa siinä mielessä, että kokemalla uudelleen tämän kaiken, napanuorani äitiin ja lapsuuden kotiin, katkeaa lopullisesti.

Noormarkussa...

Oloni kummasti parantunut viime viikosta, paraneminen alkoi siis jo viime viikolla. Olen tyytyväinen, en tosin uskalla vielä täysin luottaa, että kyllä se tästä... Iloitsen jokaisesta hyvästä päivästä. Tällä viikolla pudotin jälleen pois 300 mg Deprakinea.

Kävin itsenäisyyspäivänä koiran kanssa kävelyllä Noormarkussa, ensin Ahlströmin alueella, sitten Länsimetsässä, jossa asuimme -90 luvun alussa. Koira oli aivan uupunut äkkiseltään tunnin kävelystä. Nautin tutuilla seuduilla kulkemisesta. Mulla on säilynyt jonkinlainen lukkarinrakkaus Noormarkkuun (joka muuten liittyy Poriin v. 2010 alusta). Aika jonka siellä asuimme, oli tapahtumarikasta. Saara oli 5 kk sinne muuttaessamme ja siellä syntyi Salli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että sieltä pois muuttaminen oli eräs elämäni suurimmista virheistä. Etsimme omakotitaloa ja löysimme sellaisen Hyvelästä, Porista. Kun muutimme Noormarkkuun, en tuntenut siellä ketään. Kolmen vuoden aikana tutustuin naapuruston äiteihin, joiden kanssa seisoskelimme ja juttelimme leikkikentällä ja samalla vahdimme jälkikasvun touhuja. Hyvelässä ei ollut pieniä lapsia eikä siis äitejäkään. Jäin taas yksin. Ensimmäinen masennus tuli pian muuton jälkeen.

Olen ajatellut että enää en vaihda paikkakuntaa. (Aika ihmeitä pitää sattua, että niin tekisin.) Olen niin monta kertaa joutunut luomaan uuden sosiaalisen verkoston muuttojen vuoksi. Nyt mulla on täällä toimiva sellainen. Enää en jaksa ryhtyä samaan. Voin kyllä kuvitella muuttavani Noormarkkuun, jos sieltä sattuu joskus löytymään sopiva puutalo. Noormarkusta ei ole kuin 15 km Porin keskustaan, joten sieltä käsin voin kyllä käydä Porin harrastuksissa.

Tänään olen leiponut kasan pullia. Vaniljahyrriä ja Itävaltalaisia juustopullia, joiden sisus muistuttaa amerikkalaista juustokakkua. Aherrettuani kolme tuntia olin aivan poikki. Jälkien siivous meinas vallan jäädä. En edes muista koska viimeksi olen leiponut. Lasten ollessa pieniä leivoin joka viikko.