älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä sanon

Joulukuun lopussa poskihampaan paikasta lähti pala. En välittänyt asiasta. Meni vajaa kuukausi ja söin jotain kovaa, jolloin kolon vierestä, posken puolelta lähti pois koko reuna omaa hammastani. Soitin hammaslääkäriin ja sain ajan toukokuun alkuun. Suuhygienisti olisi laittanut siihen väliaikaisen paikan, jota pidin turhana. Eilen illalla söin toffeeta, jota Salli oli heittänyt minulle penkkariajelulla. Ihmettelin, että onpa karkissa kova sisus, joka paljastuikin hampaan lopuksi. Nyt on suussa sentin (!) kolo ja takana törröttää hassun tuntuisesti viimeinen poskihammas. Jos olisin...

Nyt pelkään purra mitään oikealla puolella. Mitä moinen kolo suussa mahtaa tehdä muille hampaille? Koska minulla ei ole varaa yksityiseen hammaslääkäriin, joudun todennäköisesti odottamaan toukokuun alkuun, että kololle tehdään jotain. Onneksi hampaassa ei ole tuntoa, koska siihen on muinoin tehty juurihoito. En tiedä, miten tällainen hammas hoidetaan. Olen kuullut puhuttavan silloista ja implanteista. Ongelmaksi voi kunnallisellakin puolella koitua raha.

Köyhän elämä on tällaista, ei ole mahdollista säästää pahan päivän varalle, vaan kaikki rahat menevät jokapäiväiseen elämään. Yksi iso lasku voi kaataa talouden. Voin juuri ja juuri tiristää rahat, jos hampaan laittaminen maksaa pari sataa euroa, mutta pelkään että se maksaa reilusti enemmän. Olen jo köyhä, syrjäytynyt, yksineläjä ja mielenterveysongelmainen. Ehkä em. tulee vastaisuudessa näkemään myös minun suustani. Tunnettuahan on että mielenterveyspotilailla on huonot hampaat. Onneksi ei pudonnut näkyvillä oleva hammas!

pantteri ei luovu pilkuistaan vai miten se meni?

En ole vuoteen ollut tekemisissä erään ihmisen kanssa, jota pidin ystävänäni. Syksyllä 2008 tapahtui useasti niin, että hän "unohti" sovitun tapaamisen, kun tulikin mielenkiintoisempaa seuraa. Lakkasin pitämästä häneen yhteyttä, eikä hänestäkään kuulunut mitään. Laitoin sentään vielä joulukortin hänelle. Nyt talven aikana olemme vaihtaneet muutaman sanan tavatessamme kaupungilla. Maanantaina juttelimme kirjastossa ja sovimme, että hän tulee tänään illalla maistelemaan irlantilaista viskiä luokseni. Ja kuinkas kävikään, kun soitin hänelle äsken tullessani kotiin. Hän meneekin tanssimaan jonkun ystävänsä kanssa, joka oli viikolla käynyt hänen työpaikallaan juttelemassa asiasta. Jälleen hän sopi päällekkäin asioita ja minä jäin toiseksi. Sovittiin että soitellaan viikolla, jos tavattaisiin. Minä en enää soita.

odottamista

On sitten rasittavaa odottaa, että jotain tapahtuisi. Odotan että asunto menisi kaupaksi tai että löytäisin uuden kodin. Sitten voin suunnitella elämää eteenpäin.

lihava

- Kyllä oletkin lihava!
- No, kun en ole viime aikoina pystynyt liikkumaan...
- Ei tämä ole liikunnasta kiinni. Sinä olet syönyt!
- Onhan sitä tullut syötyä, kun on ollut kaikenlaista sairautta ja murhetta.
- Ihokin on ihan taikinainen! Sulla on kyllä kaikki asiat ihan pielessä.

Voisitko sinä käydä ystäväsi kanssa tällaisen keskustelun?

Tuutikki maksoi yksityislääkärille 71 €:a ja sai tällaisen kohtelun.

Mikä oikeus lääkäreillä on puhua ihmisille tällä tavalla?

tupa

Sain Millanilta tällaisen voimanapin väsymystäni piristämään. Tätä pitäisi jakaa eteenpäin. En jaksa miettiä kenelle. Ottakaa tästä halukkaat.

Nämä juhlat, niiden valmistelu sekä niitä ennen tapahtuneet ikävät asiat, ovat saaneet minut pohtimaan teologiassakin tuttua ongelmaa - miksi toiset ja toiset taas ei. Sille on jokin hieno latinalainen nimikin, jota en nyt muista.

Olen elämässäni saanut kaksi suurta aarretta - Saaran ja Sallin. He ovat olleet ja ovat edelleen rakkainta ja tärkeintä, mitä elämässäni on. Kohdallani toteutuvat laulun sanat "lainaa hetken vain". Näin sen kuuluu ollakin, lapset ovat vain hetken meidän vanhempien elämässä. Kummallekin tyttärelleni toivon sydämestäni parempaa elämää kuin itselläni on ollut.

Tällä hetkellä olen vihainen elämälle. Miksi minun elämästäni tuli tällaista? Tämä saatanan sairaus on vienyt minulta liikaa ja vie koko ajan. Viimeksi se vei minulta auton. Kun Salli muuttaa pois kotoa, tuloni pienenevät edelleen. En jaksa olla niin zen, että pystyisin tällä hetkellä iloitsemaan tinteistä lintulaudalla tai kynttilöistä tai sateettomasta ilmasta tai lähestyvästä joulusta. Miksi minä en saa iloita siitä, että joskus voisin ostaa jotain muutakin kuin ruokaa? Digiboksini vaikuttaa sanovan sopimuksensa irti. Haluaisin itselleni tallentavan digiboksin, mutta millä sellaisen ostan, kun tällä hetkellä ei ole rahaa edes tavalliseen?

Kyllä minun tuloillani yksi ihminen elää, sanoi eräs valopää. Elää joo, ostaa ruokaa ja maksaa laskunsa. Hyvä sellaisten on puhua, jotka voivat hankkia elämässään muutakin kuin vain välttämättömän. Minun täytyy miettiä, milloin on rahaa esim. vaatteisiin. Joskus tykkäisin matkustaa, mutta en ole vuosiin käynyt kuin kyläilemässä kavereideni luona. Työssäkäyvät pystyvät yleensä säästämään menojaan varten, mutta minä en pysty enää edes siihen.

Puhumattakaan hukatuista mahdollisuuksista ja unelmista! (Tähän asiaan palaan myöhemmissä bloggauksissa.)

Muinoin mietin asioita sellaisesta näkökulmasta, jossa olennaista oli nähdä jokin mieli ja tarkoitus asioissa. Kun ihmisen elämään tulee yksittäisiä vastoinkäymisiä, on helppo lohduttaa itseään tuosta näkökulmasta käsin. Kun vuosi vuoden perään itselle tapahtuu negatiivisia asioita, ei jaksa nähdä niissä mitään mieltä eikä tarkoitusta. Ehkä on vaan niin, että joillekin jostain syystä sataa jatkuvasti paskaa tupaan ja joillekin paistaa useimmiten päivä. Itse satun olemaan se, jonka tupaan tulee paskaa.

metsä

Vaikka en pidä tästä vuodenajasta, koska se viittaa tulevaan pimeyteen, jokin siinä kuitenkin viehättää. Harmaa ja keltainen ovat hyvä väriyhdistelmä. On kiva kulkea lehtien seassa, kun ne ovat keltaisia vielä maassakin.

Tein tänään pitkän lenkin pitkin metsätietä tässä lähistöllä. Kylmä ilma tuntui raikkaalta keuhkoissa, teki hyvää vetää sitä sisäänsä. Metsän hiljaisuus ruokkii mieltä.

En ole aikoihin kulkenut tuota lenkkiä. Tällä välin metsää oli parturoitu sieltä täältä. Tehometsätalous jättää hirveitä jälkiä luontoon. Oikein kiukutti. Hakatuilla raiskiolla oli suuria renkaanpainumia metsäkoneiden jäljiltä. Oksat ja pikkupuut lojuivat siellä täällä pitkin pohjia myöten myllerrettyä metsää. Kaikki oli matalana, ilmeisesti saa jäädäkin sellaiseksi. Mitä tuollainen rahankyniminen vaikuttaa metsän ekosysteemiin?

Ei kuulunut tuulen suhinaa puissa. Linnut ovat ilmeisesti jo lähteneet. Ei voi oikeastaan enää puhua maisemasta.

Suomessa metsäteollisuus on tabu asia. Varsinkaan maallikolla ei saa olla siitä mitään mielipidettä. Metsäliitto kannustaa tällaiseen tehometsänhoitoon. Metsänomistajalle on tärkeää saada hyvä tuotto, samoin metsäteollisuudelle. Mitä tehokkaampaa, sen taloudellisempaa ja sen parempi Suomen vaikeuksissa olevalle metsäteollisuudelle. Samaa "metsänhoitoideologiaa" viedään Indonesiaan ja Etelä-Amerikkaan ja jälki on samanlaista.

Unohdetaan luonto! Eläköön raha!

savua korvista

Olen niin vihainen!

Naapurin koiranvihaajamies on muutaman päivän parturoinut pihaansa. Ensin lähti pensasaita juuriaan myöten, sitten kukkapenkki ja vuorimänty. Ihmettelin hommaa. Koska en puhu miehelle mitään, kysyin rouvalta hänet nähdessäni, mitä teidän pihalle tapahtuu. Hän sanoi miehen poistavan pihasta kaiken, kun he eivät kerkeä hoitamaan mitään. Ymmärrän jos ei viitsi kuopia kukkapenkkejä, mutta pitikö pihan ainoa puska hävittää. Kuulin kun mies selitti jollekin, että tähän pihaan ei tule enää puskia.

No, tänä aamuna menin hakemaan lehteä ja pihalla oli tämmöinen näky.


Meillä on pieni kaistale yhteistä etupihaa. Oli perkele sitten omalta puoleltaan mennyt katkaisemaan parimetrisen sireenin. Se parturoitiin jossain vaiheessa ja on kasvanut tosi hitaasti. Tänä kesänä se kukki ihanasti. Heidän ovensa toisella puolella kasvoi rodo, senkin oli katkonut. Se ei siitä enää toivu. Mua kiukuttaa tämä sireeni aivan suunnattomasti. Laittakoon omalle pihalleen vaikka asfaltin, mutta ihan kaikkeen ei saa koskea. Luulen että sitä ottaa päähän katsella mun pihan kukkia, pensaita ja puita.


Onneksi saan omassa pihassani tehdä mitä haluan. Keinun ympärillä on vadelma-aita suojana. Olen poiminut siitä noin 9 litraa vadelmia. Raskin jopa tehdä piirakkaa.

Kunpa voisinkin ostaa jostain punaisen tuvan ja muuttaa kauas typerästä koiranvihaajamiehestä.

kateellinen ihminen on kamala

Mua hävettää. Olen kateellinen. Siis hävettää tämä tunne. Olen tottunut pitämään kateutta kielteisenä tunteena, jota ei saa tuntea, puhumattakaan siitä, että tunnustaisi toiselle ihmiselle, että on kateellinen. So so, tuhma tyttö.

En ole sillä tavalla kateellinen, että haluaisin ihmisiltä pois kadehtimani asiat. Ei, haluaisin jotain samaa itselleni. Elämä on jakanut ihmisille erilaiset kortit. Omista korteistani tuntuu puuttuvan valtit.

Olen kateellinen, että joillakin on

- toimiva parisuhde

- rahaa muuhunkin kuin asumiseen ja ruokaan

- omakotitalo

- työ josta he tykkäävät

- terveyttä

- uusi auto

Nyt musta tuntuu ihan kamalalta, että menin kirjoittamaan nämä tähän.

Älkääkä tulko sanomaan, että sullahan on sitä ja tätä.

angstaa ja pahasti

Katselin viikonloppuna tilitietojani. Tässä kuussa on mahdottomasti laskuja, joten käyttörahaa on TODELLA vähän. Kun asia selvisi minulle, purskahdin katkeraan itkuun. Jonkin aikaa itkettyäni tajusin, ettei auta muu kuin mennä töihin. Ekaa kertaa elämässäni tein cv:n. Muinoin kun hain töitä, ei ollut mitään cv:itä vaan hakemuksen mukaan laitettiin kaikki mahdolliset työtodistukset. Opinpa taas jotain uutta.

Laitoin hakemuksia Porin, Noormarkun ja Ulvilan koulutoimeen. Ajattelen että helpointa tehdä sitä, mitä osaa. Siks toiseks, koulusta saa aika tavalla parempaa palkkaa kuin muista hanttihommista. En aio ottaa työstä isompaa pulttia vaan keskittyä siihen, että saan pidettyä mukulat luokassa ja tehtyä jotain, mitä opettaja on antanut ohjeeksi. Nyt odottelen yhteydenottoja. Valtiokonttorista, josta saan eläkkeen, ilmoitetaan kirjallisesti kuinka paljon saan tienata, soitin nimittäin sinne. Työkyvyttömyyseläkeläisellä on siinäkin rajoitteensa. Jos saan töitä, pitää vielä hommata verotustiedot oikein.

kiukkuinen maanantai

Kuinka ihminen voikaan olla koko päivän pahalla päällä! grrr...

Illalla keksin, että mahtaisko olla psm-oireita. Kun olen monta vuotta syönyt mielialaa tasaavia lääkkeitä, ei ole kuukautisetkaan tuntuneet missään. Ennen muinoin olin kiukkuinen ja energinen kuukautisten edellä. Olenko palannut entiseen? Saisivat loppua jo tyystin.

Taidan vaan olla vittuuntunut olemiseeni. Olin koko viikonlopun yksin ja totaalisen tympiintynyt. Se hyvä puoli siinä oli, että keksin taas aloittaa kalligrafian. Eilen viivotin kolme varttia neljää paperia, tänään sitten piirtelin kirjaimia. Nimenomaan piirtelyltä se tuntui. Kun on ollut 1½ vuotta harrastamatta asiaa, tuntuu että saa aloittaa melkein alusta. Aika paljon saa tekstata, että pääsee samaan tasoon kuin joskus oli. Se hyvä puoli koko asiassa on, että nyt mulla on työhuone, jonne saan jättää kaikki paperit levälleen. : ) Tekstaaminen vaatii keskittymistä ja aikaa. Kaksi ja puoli tuntia meni huomaamatta eikä jälki ollut kummoista. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Kaksi paperia on vielä käyttämättä.

Sain jouluttarelta tällaisen merkin. Piristi kiukkuista päivääni.

Viime viikolla mainitsin iloitsevani Sadun ja rouva Herttaisen blogeista, koska he ovat niin ahkeria kirjoittajia. Olen löytänyt uuden mielenkiintoisen kirjoittajan ja blogin eli krätisevä akka. Teille annan tämän merkin.

työhön kykenemätön

Menin minäkin viikolla facebookiin. Muutaman päivän seikkailin siellä ja luin ihmisten kaverilistoja. Monta kurssikaveria näytti olevan siellä. Tänään aamulla oli ihmeellinen olo, alakuloinen, hiukan ahdistusta. Meni aikansa ennen kuin tajusin mistä oloni johtui. Facebookista. Vanhojen kurssikavereiden ja muutenkin vanhojen tuttavien "tapaaminen" sai mut tuntemaan oloni maan matoseksi, koska en ole töissä. Kaikki fb-tuttuni joko opiskelevat tai ovat työelämässä. Kurssikaverit tekevät kuka mitäkin työtä, ehkä mielenkiintoistakin työtä.

Kun joudun tekemisiin ikäisteni ihmisten kanssa, jotka ovat täysillä mukana työelämässä, en kestä sitä että itse olen niin tyystin toisenlaisessa asemassa. Tottakai haluaisin olla työssä, mutta kun p***le se ei ole mahdollista. En minä jaksa enkä pysty. Vanhaa opettajan työtäni en kykene enää tekemään, jo aikakin on ajanut ohitse. Kuka minut ottaisi töihin ja tekemään mitä? Kaikkea työtä en edes suostuisi tekemään.

Niinpä yritän pysyä pois fb:sta ja hyväksyä tilanteeni. Hetken se taas vie, kun työelämä hyökkäsi vastaan, taas kerran. Kai minä tästäkin selviän, taas kerran.

Tänään minä olen käynyt lenkillä, imuroinut, syönyt, tiskannut, vienyt roskia, kolannut pihaa, käynyt suihkussa ja lukenut lehtiä. Vielä menen kauppaan ja katson telkkaria. Olenhan minäkin tehnyt jotain. En ehkä niin tärkeää kuin työssäkäyvät. Yritän olla katkeroitumatta.

näin tulee masentunut ihminen

Tässä on nyt kuva meidän v a l t a v a s t a lahjavuoresta, johon oli käytetty liikaa rahaa. Mulle oli kolme pakettia ja äidille yksi, loput olivat tytöille.

En tiedä, mitä tein väärin, mutta eilisillasta saakka äiti oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Kysyessäni illalla jotain sain erittäin kiukkuisen vastauksen, tänään hän ei puhunut oikeastaan mitään. Onneksi sain viedä hänet klo 12.45 linja-autoasemalle, josta hän lähti veljeni perheen riesaksi. :)

Olen ajatellut paljon masennusta ja sen syntymekanismia. Jostain olen joskus lukenut, että masennus on itseä kohti käännettyä vihaa. Nyt ymmärrän asian tämän joulun pohjalta. Olen elänyt vihamielisessä ja vaativassa kodissa, jossa ei saanut ilmaista vihaa vanhempia kohtaan, vaan jouduin nielemään kaiken. Nyt nielin kiukkuni ja vihani muuttui ajoittain ahdistukseksi. Mikä valtava määrä ahdistusta mulla onkaan ollut elämäni aikana. Sen syihin on ollut vaikea päästä kiinni. Käsitän, miten tuo ahdistus on kasaantunut muhun. Tilanteissa, joissa olen avoimesti kapinoinut ja ilmaissut vihaa vanhempia kohtaan, minut on nujerrettu ja saatu uskomaan, että olen väärässä, vaikkakin muistan niin korneja asioita, että olen tajunnut äitini väärän käytöksen. Usein niissä tilanteissa olen hävennyt häntä.

Isälläni oli tapana sanoa, että niin kauan kuin jalat ovat hänen pöytänsä alla, tehdään niinkuin hän sanoo (tarkoitti myös äitiä). Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksi kamalammista kommenteista, joita voi lapselleen sanoa. Koti ei siis ole lapsen vaan vanhempien ja siellä ei saa esittää eriäviä kommentteja, ettei joudu lähtemään. Muistan lukioikäisenä totisesti haaveilleeni kotoa lähdöstä, lähdinkin heti kuin oli mahdollista.

Tajusin myös, että juuri arvostelemalla ja vaatimalla, lapselle saadaan heikko itsetunto. Vasta terapien myötä oma itsetuntoni on kasvanut. Muistan erityisesti opiskeluaikanani pelänneeni professoreita ym. auktoriteetteja, koska uskoin heidän näkevän kuinka surkea olen. Pelkäsin vääriä vastauksia, huonoja esitelmiä jne. Kas kummaa, tästä elämän ja auktoriteettien pelkoisesta nuoresta tuli opettaja, auktoriteetti itse. Käsittämätöntä.

Terapeuttini mukaan on ihme, että olen päässyt näin pitkälle elämässäni ottaen huomioon taustani. (Hän tarkoitti opiskelua ja työtä.) No jaa, olen joutunut maksamaan siitä todella kovan hinnan, työkykyni ja mielenterveyteni.

Edelleen pihisen kiukkua ja mieleen tunkee muistoja kokemistani epäoikeudenmukaisuuksista.

äiti

Katselin tässä seuraamani blogit läpi. Hyvin harva oli kommentoinut joulunviettoaan, vielä. Joillakin oli kauniita kuvia joulustaan, lahjoista, ruuista jne.

Valitettavasti poikkean nyt täydellisesti kauniista jouluhyminästä.

Tänä vuonna meille lankesi vuoro ottaa äitini joulun viettoon. Hän tuli jo maanantai-iltana. Mulla oli hiukan taka-ajatuksena, että hän olisi osallistunut joulusiivoon saunan ja ovien osalta, mutta ei. Hän on koko joulun ajan istunut olohuoneessa, josta on suora näköyhteys keittiöön ja jatkuvasti ladellut sieltä neuvojaan. Saunan hän olisi kyllä pessyt - aattona saunomisen jälkeen!!! Saunoa olisi pitänyt aattona illalla, koska hän pesee tukkansa silloin. Me kolme muuta olemme tottuneet käymään aamulla suihkussa ja pesemään hiuksemme silloin. En antanut hänen pestä saunaa tuolloin.

Suurimman osan ajasta mulla on ollut hirvittävä v i t u t u s. En ole viitsinyt sanoa hänelle takaisin, koska en halua riidellä jouluna. Omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista muistan ainaiset riidat, joita koko perheellä oli äidin kanssa tai sen, että hän oli aina kuin perseeseen ammuttu karhu. Omissa jouluissani olen tietoisesti pyrkinyt välttämään kiirettä ja stressiä, joka purkautuu perheenjäseniin. Meillä on omat leppoisat jouluperinteemme. En halunnut pilata tyttöjen joulua sanomalla äidille takaisin, koska siitä tulisi riita.

Äitini on ihminen, joka ei koskaan ole väärässä ja joka tietää kaikki asiat muita paremmin. Sen lisäksi hänellä on paljon pakkotoimintoja, joita hän haluaisi muidenkin toteuttavan. Voitte kuvitella millaista on olla muutama päivä sellaisen ihmisen kanssa.

Tässä pari pahinta kommenttia, mitä hän sanoi:
- Saara tuli tiistaina kotiin mukanaan kilon konvehtirasia, jonka hän oli saanut työnantajaltaan. Äiti siihen jotenkin näin: Kamalaa kun on iso määrä suklaata, ei ole ollenkaan hyvä syödä tuollaista määrää suklaata. Tänään hän lisäsi vielä, että jos työnantaja olisi ajatellut, samalla rahalla olisi saanut vaikka hopealusikan. (Saaran työnantajina on kaksi kolmekymppistä poikamiestä ja heillä on 8 nuorta naista työssä. Harva työnantaja edes muistaa nuoria joululahjalla.)
- Levittelin eilen lahjoja kuusen alle, Saara ainakin oli paikalla. Kun äiti näki lahjat, hän sanoi kirjaimellisesti, että onpa latettu kamalasti rahaa lahjoihin. Meillä ei saisi olla edes lahjoja! Voi vittu! Tytöillä ei ollut montaa pakettia, suurin osa niistä oli heidän isältään. Osaa tyttöjen lahjoista piti vielä arvostella!
- Ja monia, monia, monia kommentteja, joita en viitsi tähän kirjoittaa.

Olen ollut niin kiukkuinen, että mun on pakko ollut syödä Opamoxia, että kestän. Välillä kiukku on mennyt ahdistukseksi, kun en voi purkaa sitä. Ystäväni, jonka kanssa olen välillä purkanut oloani, kysyi aivan oikein, että onko joulurauha niin tärkeä asia, että olen valmis uhraamaan oman hyvän oloni. Tyttöjen takia on.

Kaiken tämän koettuani, äitini ei enää saa tulla meille yökylään, enkä enää halua häntä jouluksi meille. Ehkä tämä piti kokea, että voin tehdä tällaisen päätöksen. Yleensä muutenkaan en ole paljon hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän asuu 50 km:n päässä. Mulle tulee aina paha mieli hänen seurassaan ja tietoisesti välttelen sitä. Tiesin että tähän jouluun liittyy riski, mutta en arvannut että tästä tulisi näin kamala.