Tässä on nyt kuva meidän v a l t a v a s t a lahjavuoresta, johon oli käytetty liikaa rahaa. Mulle oli kolme pakettia ja äidille yksi, loput olivat tytöille.
En tiedä, mitä tein väärin, mutta eilisillasta saakka äiti oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Kysyessäni illalla jotain sain erittäin kiukkuisen vastauksen, tänään hän ei puhunut oikeastaan mitään. Onneksi sain viedä hänet klo 12.45 linja-autoasemalle, josta hän lähti veljeni perheen riesaksi. :)
Olen ajatellut paljon masennusta ja sen syntymekanismia. Jostain olen joskus lukenut, että masennus on itseä kohti käännettyä vihaa. Nyt ymmärrän asian tämän joulun pohjalta. Olen elänyt vihamielisessä ja vaativassa kodissa, jossa ei saanut ilmaista vihaa vanhempia kohtaan, vaan jouduin nielemään kaiken. Nyt nielin kiukkuni ja vihani muuttui ajoittain ahdistukseksi. Mikä valtava määrä ahdistusta mulla onkaan ollut elämäni aikana. Sen syihin on ollut vaikea päästä kiinni. Käsitän, miten tuo ahdistus on kasaantunut muhun. Tilanteissa, joissa olen avoimesti kapinoinut ja ilmaissut vihaa vanhempia kohtaan, minut on nujerrettu ja saatu uskomaan, että olen väärässä, vaikkakin muistan niin korneja asioita, että olen tajunnut äitini väärän käytöksen. Usein niissä tilanteissa olen hävennyt häntä.
Isälläni oli tapana sanoa, että niin kauan kuin jalat ovat hänen pöytänsä alla, tehdään niinkuin hän sanoo (tarkoitti myös äitiä). Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksi kamalammista kommenteista, joita voi lapselleen sanoa. Koti ei siis ole lapsen vaan vanhempien ja siellä ei saa esittää eriäviä kommentteja, ettei joudu lähtemään. Muistan lukioikäisenä totisesti haaveilleeni kotoa lähdöstä, lähdinkin heti kuin oli mahdollista.
Tajusin myös, että juuri arvostelemalla ja vaatimalla, lapselle saadaan heikko itsetunto. Vasta terapien myötä oma itsetuntoni on kasvanut. Muistan erityisesti opiskeluaikanani pelänneeni professoreita ym. auktoriteetteja, koska uskoin heidän näkevän kuinka surkea olen. Pelkäsin vääriä vastauksia, huonoja esitelmiä jne. Kas kummaa, tästä elämän ja auktoriteettien pelkoisesta nuoresta tuli opettaja, auktoriteetti itse. Käsittämätöntä.
Terapeuttini mukaan on ihme, että olen päässyt näin pitkälle elämässäni ottaen huomioon taustani. (Hän tarkoitti opiskelua ja työtä.) No jaa, olen joutunut maksamaan siitä todella kovan hinnan, työkykyni ja mielenterveyteni.
Edelleen pihisen kiukkua ja mieleen tunkee muistoja kokemistani epäoikeudenmukaisuuksista.
Tekstit
2 kommenttia:
Tämä kuullostaa niin tutulta! Minä en osannut äitini mielestä lukioikäisenä edes valita oikeita salaatinottimia ruokapöytään. Positiivisimmat kommentit ovat olleet tyyliä: 'Oletpa tehnyt hyvää makaronilaatikkoa, mutta suolaa olisit voinut laittaa vähän enemmän.' Sitten hän vielä ihmettelee, miten minä menin naimisiin kulmakunnan yksinkertaisimman perheen pojan kanssa! No, ei ainakaan tarvinnut tuntea itseään huonommaksi.
Tsemppiä sulle!
Ihan kuin meidän perhe!!! Minäkin oon bipo ja myös ahdistuneisuushäiriö on diagnosoitu, ja noinhan se menee: alistetaan, kerää vihaa, kohdistaa kaiken itseen ja kas, masentuu!
Meidän äiti sanoi aina että niin kauan kun kotona asun, niin kauan teen niin kuin he sanovat. Koti siis tosiaan on vain vanhempien! =/ Me lapset ei saatu ees laittaa oman huoneen ovea kiinni, koska koti on "kaikkien koti" ja siellä saa mennä milloin vaan minne vaan, kuka vaan.
Mulla on IHAN samaa auktoriteettipelkoa samoista syistä kuin sulla! Itsetunto ei nouse vaikka mitä tekis... Ja viha on todella suuri. Vielä näin 32-vuotiaana!
(Annen blogista tänne eksyin. =)
Lähetä kommentti