Aloitin jälleen kerran keramiikan. Viime syksynä jaksoin käydä kaksi kertaa. Kuinkahan monta kertaa tänä vuonna? Toiveikkaana aloitan ensi viikolla kirjoittamiseen liittyvän harrastuksen, joka maksaa niin paljon että siellä on pakko käydä, tuli mitä tuli. (Toivottavasti lääkärin todistus vapauttaa minut siitä, jos tulee äärimmäinen stoppi.)
On tylsää kun joutuu ajattelemaan kaiken sen mukaan, minkälainen masennus tänä syksynä tulee. Luin muiden blogeja, enkä voi kuin ihmetellä ihmisten energiaa. Tuntuu kuin kantaisin kiveä sisälläni eikä kuitenkaan ole kovin kauan siitä, kun vielä jaksoin touhuta kaikenlaista. Ja kuinka iloitsinkaan jaksamisestani. En voi mitään ajatukselle, että tämä on niin väärin.
Tekstit
5 kommenttia:
Oisko mahdollista, ettei sitä tänä syksynä tuliskaan?
Eihän se kuitenkaan ole satavarmaa...
Jos tulee, niin sitten se tulee.
Rankkaa kyllä, mutta ainahan tuo lienee helpottanut ennen seuraavaa...
Aattelin vaan näin omaa historiaani miettien...Ei tätä elämää senvuoksi kannata jättää elämättä, tai kursseja käymättä.
Silloinhan se on päässyt niskanpäälle.
Sille pitää antaa turpiin, jotta uskoo pysyä poissa.
Mokoma masennus.
Mun mielestäni on tärkeämpää tehdä vähän jotain mukavaa kuin harrastaa kaikkea mahdollista. Olen yrittänyt hokea tätä itsellenikin, Helsinki väsyttää ihan näin terveenkin ihmisen, kaikki tarjonta hyökyy päälle ja tuntuu että ympäristö vaatii suorittamaan kaiken vapaa-ajan. Riparilla puhuttiin toisen open kanssa siitä, miten nuoristakin huomaa sen, ettei heille ole tuttua olla vaan - kai nykyvanhempi huolestuu helposti jos oma lapsi tahtoo olla tekemättä mitään?
Haaveilen muutosta ulkosaaristoon, paikkaan, jossa olosuhteiden pakostakin olisi aikaa vain olla.
olen samaa mielta aiempien kommentoijien kanssa - ala murehdi etukateen, ei liikaa kerralla.
Mielummin lempeasti sopivasti, niin etta tuntee iloa harrastuksistaan...
Iloa viikkoon! :)
Olen onneksi vuosien mittaan oppinut, mitä jaksan oikeasti eli kaksi harrastusta viikossa. Osaan oikein hyvin ollakin. Viime talven vain olin. Se ei ollut hyvä, siksi ajattelin että voisi tehdä hyvää, jos olisi harrastus johon on pakko mennä. Pakkokin auttaa joskus.
Se miksi murehdin jaksamistani, johtuu siitä että masennus antaa jo merkkejä. Olisikohan viimeisen 15 vuoden aikana ollut pari vuotta, etten olisi ollut vuoden aikana masentunut, yleensä pimeään aikaan.
Masennus on niin rankkaa, etten vielä osaa ajatella, että kyllä se joskus taas helpottaa. Kun se tulee, mielessä pyörii ettei taas tätä samaa. Ym.
Kyllä oli vapauttavaa lukea Niina sun blogisi. Mä olen juuri samanlainen. Katselin nytkin mitä tehdä, vaan en taida aloittaa yhtään mitään. Jaksan kumminkin vain muutaman kerran ja sitten kaikki jää. Masennusta ei pysty noin vain potkaisemaan pois tai antamaan sille turpiin... Jos nyt saisi lääkkeillä apuja ajoissa.... Mutta hyvä on lukea ettei ole yksin ja ainut...
Lähetä kommentti