lapsi / psyykkisesti sairas vanhempi

Eiliseen bloggaukseen liittyvää pohdintaa.
Minulla on hyvä omatunto suhteessa lapsiini. Olen tehnyt monta asiaa toisin kuin itse olen lapsuudessani kokenut.

Jäin eläkkeelle kun tytöt olivat 7 ja 9 vuotiaat. Sitä ennen olin jo ollut kuntoutustuella kotona. Tavallaan eläkkeelläoloni on ollut lasten kannalta hyvä, koska olen ollut kotona aina kun he ovat tulleet koulusta. Ruoka on ollut valmiina odottamassa eikä heidän ole tarvinnut olla yksin kotona. On ollut aikaa ja jonkin verran voimiakin yhteiseen puuhasteluun. Olen jaksanut kuskata heitä harrastuksiin. Meillä ei ole saanut harrastaa ylenmäärin, vain kaksi harrastusta viikossa. Mielestäni on tärkeää, että lapsella on aikaa vain olla sekä leikkiä kavereiden kanssa. Saara toi harvoin kavereitaan kotiin, mutta Salli senkin edestä. Meidän tytöt ovat käyttäneet paljon aikaa lukemiseen, mikä on mielestäni hyvä asia.

Luulen että olen tässä tilanteessa ollut "parempi" äiti kuin, jos olisin ollut opettajan työssäni. Silloin olisin tullut koulusta väsyneenä kotiin, jossa nälkäiset ja huomionkipeät lapset odottavat minua. Ruuanlaittoa, kaupassakäyntiä, kotitöitä ja koulutöitä. Koeruuhkissa ja yo-kirjoitusten aikoina olisi ollut itsekkäästi pakko tehdä töitä lapsista välittämättä. Olen siis ollut yksinhuoltaja siitä saakka, kun tytöt ovat olleet 3½ ja 5½ -vuotiaita. Yksinhuoltaja-opettajana en varmastikaan olisi ollut lapsilleni senkään vertaa läsnä kuin nyt.

Toki minulla on ollut sairaskausia. Olen myös ollut sairaalahoidossa melko paljon. Tällöin tytöt ovat olleet joko isäni kanssa tai oman isänsä luona. Viimeiseen asti olen yrittänyt salata sairauteni lapsilta. Vaikka olisi ollut kuinka huono päivä, olen peseytynyt ja pukeutunut siihen mennessä, kun he ovat tulleet koulusta kotiin, jossa on aina odottanut ruoka. Lapset ovat toki vaistonneet väsymykseni. Kuulin kun Salli (10v) selitti masennusta ystävälleen, joka ihmetteli miksi en ole töissä, että kun on masentunut on koko ajan väsynyt. Onhan minullakin ollut pinna piukalla, mutta kelläpä ei. Sairaalassa ollessani tytöt ovat käyneet katsomassa minua ja olen soittanut heille joka ilta.

Jokaisessa perheessä ovat omat ongelmansa niin meilläkin. Minun sairauteni on varmaan tuonut perheeseemme oman sävynsä. Terapeuttini kyseli usein lapsista ja mielelläni heistä kerroinkin. Tällä viikolla kävin psykiatrilla, jolla olen käynyt viimeiset 13 vuotta. Hänkin kyseli tytöistä.

Tytöt ovat olleet ja ovat edelleen tärkeintä, mitä minulla on. Luulen että minua ei enää olisi ilman heitä. He ovat tuoneet elämääni tarkoituksen ja mielekkyyden. Meillä on aina sanottu "minä rakastan sinua", on myös halattu, toisin kuin lapsuuden kodissani.

Nyt kun Saara on jo lähtenyt ja Sallikin kohta lähdössä, olen tyytyväinen että he lähtevät. Olen täyttänyt tehtäväni äitinä. Nyt on minun vuoroni ajatella itseäni, sillä tähän saakka olen sovittanut elämäni heidän mukaansa. Meillä on läheiset välit ja luotan siihen, että he pärjäävät elämässään. Joskus kun murehdin sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut tyttöihin, terapeuttini sanoi että he ovat nähneet elämää laajemmalti kuin moni muu, myös sen että vaikeuksista selvitään.