Menin minäkin viikolla facebookiin. Muutaman päivän seikkailin siellä ja luin ihmisten kaverilistoja. Monta kurssikaveria näytti olevan siellä. Tänään aamulla oli ihmeellinen olo, alakuloinen, hiukan ahdistusta. Meni aikansa ennen kuin tajusin mistä oloni johtui. Facebookista. Vanhojen kurssikavereiden ja muutenkin vanhojen tuttavien "tapaaminen" sai mut tuntemaan oloni maan matoseksi, koska en ole töissä. Kaikki fb-tuttuni joko opiskelevat tai ovat työelämässä. Kurssikaverit tekevät kuka mitäkin työtä, ehkä mielenkiintoistakin työtä.
Kun joudun tekemisiin ikäisteni ihmisten kanssa, jotka ovat täysillä mukana työelämässä, en kestä sitä että itse olen niin tyystin toisenlaisessa asemassa. Tottakai haluaisin olla työssä, mutta kun p***le se ei ole mahdollista. En minä jaksa enkä pysty. Vanhaa opettajan työtäni en kykene enää tekemään, jo aikakin on ajanut ohitse. Kuka minut ottaisi töihin ja tekemään mitä? Kaikkea työtä en edes suostuisi tekemään.
Niinpä yritän pysyä pois fb:sta ja hyväksyä tilanteeni. Hetken se taas vie, kun työelämä hyökkäsi vastaan, taas kerran. Kai minä tästäkin selviän, taas kerran.
Tänään minä olen käynyt lenkillä, imuroinut, syönyt, tiskannut, vienyt roskia, kolannut pihaa, käynyt suihkussa ja lukenut lehtiä. Vielä menen kauppaan ja katson telkkaria. Olenhan minäkin tehnyt jotain. En ehkä niin tärkeää kuin työssäkäyvät. Yritän olla katkeroitumatta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
4 kommenttia:
Kolahti. Minä oon feissarissa. Ei se oo niin vakavaa. Mutta monet meidän ikäiset näyttävät yrittävän päteä siellä, mikä on jokseenkin ärsyttävää, todella ärsyttävää ja surkuhupaisaakin. Hiljakseen itsekseni hymyilen sille pyrkyryydelle. Eivät he tiedä oikeasta elämästä mitään. Vaan...lämpöistä on siellä omat rakkaat eli nämä kaikki nuoret ja tulevaisuuden lupaukset!
Laitoinpas tylyn kommentin tuossa edellä... oli kai huono hetki, toisaalta sinun tekstisi osuvat usein naulan kantaan. Joutuminen pois työelämästä katkeroittaa helposti kun tietää kuitenkin olleensa erittäin hyvä työssään. Koitetaan vaan pärjätä ja löytää niitä hyviä puolia tässä meille annetussa elämässä. Kyllä ne syvimmät arvot viime kädessä kuitenkin vetävät pisimmän korren.
Niin. Itse olen hyvin koulutettu työtön, työvuosia takana yli 20. Kun luen/kuulen, miten ihmiset vaihtavat työpaikkoja ja etenevät urallaan, tunnen katkeruuden sisälläni. Miksen minä? Miksen minä voisi lähteä joka aamu mielenkiintoiseen työhön? Miksen minä kelpaa enää mihinkään?
Mieheni yrittää usein lohduttaa, että olen tarpeellinen kotona. On kuulemma kiva tulla siistiin kotiin, jossa ruoka odottaa valmiina. Mutta tuo ei lohduta. Haluaisin tuntea itseni tarpeelliseksi myös yhteiskunnassa.
Luen blogiasi aika usein. Ja monasti vähän kateellisenakin. Jaksat touhuta kaikkea kivaa, järjestötoiminnassakin. Laitat kotia, vaihdat kukkamultia...Itse olen vaiheessa, ettei mikään tahdo maistua. Teen vain pakolliset kotityöt ja surffaan netissä. On niin vaikeaa edes ajatella mitään muuta.
Minun kurssikavereita ei ole tullut yhtään fb:ssa vastaan he eivät harrasta sellaista :). Oman seudun rinnakkaistyöntekijät ovat unohtaneet minut kokonaan mutta on muita jotka ovat yhteydessä viikottain. Olin liitossa vuoden eläkeläisjäsenenä ja sain cruxin postilootaan vaan en koskaan kutsua alaosastoon. Nyt saavat pitää liittonsa ja minä käytän senkin rahan vaikka askartelutarvikkeisiin tai lankaan.
Tsemppiä sinulle tavataan fb:ssa tai bloggaillen!
Lähetä kommentti