maanantai 7. syyskuuta 2009
valosta pimeyteen
Minkä vuodenajan ihminen olen? Olennainen kysymys. Tämmöisiäkin asioita pohditaan. En osaa määritellä itseäni mihinkään vuodenaikaan. Tärkeintä minulle on valo. Tykkään valoisista vuodenajoista - en välitä talvesta, kevättalvesta kylläkin.
Olen vuodenaikamasentuja. Masennus tulee vääjäämättä lokakuun lopulla, marraskuu on yhtä helvettiä, joulukuussa pitää vääntäytyä. Onneksi valo lisääntyy jo helmikuussa. Joskus masennus alkaa jo syyskuussa ja jatkuu heinäkuulle.
Masennus rajaa elämää ikävällä tavalla. Se tekee häkin minän ympärille. Näköala rajoittuu hetkestä toiseen selviämiseen.
- Kun avaan silmät, tuska raastaa olemusta. Pääsenkö kaapille hakemaan ahdistusta helpottavan lääkkeen ja takaisin sänkyyn?
- Tukkani on likainen ja haisen hielle, mutten jaksan käydä suihkussa.
- Sain käytyä suihkussa!
- Syön neljättä päivää jugurttia, leipää ja kahvia.
- Ei ole ketään, joka kävisi puolestani kaupassa.
- Pitäisi laittaa sanomalehti jakelukieltoon, koska en pysty lukemaan lehteä.
- Katselen tv:tä 6 tuntia päivässä.
- Apua, puhelin soi. En halua puhua kenenkään kanssa.
- Onneksi sain lapset isälleen.
En halua, en halua, en halua!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Voi kauhistus, kun kuulostaa tutulta. Meikäläisellä on "mielenpimennys" alkanut tänä vuonna poikkeuksellisen varhain. Olen melkein toimintakyvytön ja se on tosi paha juttu nyt, kun juuri pitäisi selvitä tästä muuttohässäkästä.
Koita jaksaa. Kyllä se kevät sieltä taas tulee..
Kirjoitat, että masennus tulee lokakuun lopulla, joskus jo syyskuussa. Ei kai nyt vielä ole se aika? Toivon ja kuvittelen, että ranskalaiset viivasi ovat takaumia viime vuosien synkän pimeiltä kuukausilta eikä tästä päivästä, vaikka syksyn merkit vahvistuvatkin päivä päivältä. Vielä kuitenkin värit kukkivat.
Liisa
Millan. Sinä tarvitset tosiaankin voimia.
Liisa. Masennus kolkuttelee jossain... Kaikki ranskalaiset viivat yhteensä (ja vähän enmmän päälle) ovat kuvaus siitä, mitä se on pahimmillaan.
Sitähän se masennus on... Juuri niinkuin Niina kuvailit.... En uskalla ajatellakaan millaista on joulukuussa. Vääntäydyn vaan arjen vaatimuksiin, tukka kampaamatta, naama rasvaamatta, ei värikkäitä huiveja tai hanskoja, silitysrautaan en koskekaan. Kunhan vaan pusken eteenpäin kun on pakko, lasten takia.
Onneksi on vielä vähän valoisaa, mutta totta... kun tulevan tiedostaa, sekin masentaa.
Onneksi on psykiatri perjantaina, saa taas lääkkeiden vahvuudet tarkistettua.
Tsemppiä kaikille !
Tutulta kuulostaa...
Syksy on todella surkeaa aikaa!
itse olen ehdottomasti kevät-ihminen.
Lähetä kommentti